kivi-normal.jpg

Olen niin peräti tykästynyt Renate Dorresteiniin, että olen nyt lukenut viimeisenkin häneltä suomennetun teoksen "Kivisydän" (2000), joka siis on ensimmäinen ilmestynyt.

Olen nauttinut siitä kepeydestä ja huumorista, jolle kirjailija käsittelee hyvinkin rankkoja ihmiskohtaloita. Tällä kertaa jäin kaipaamaan kevennystä.

Kirja kertoo nuorehkosta naisesta, joka 25 vuoden jälkeen palaa autioituneeseen kotiinsa odottamaan lapsensa syntymää.

Vanhat valokuvat saavat muistot elämään. Kirja kulkeekin kahdessa aikatasossa, nykyisessä ja neljännesvuosisadan takaisessa lapsuudessa. Lapsuuden kauheat tapahtumat saavat vihdoin jonkinlaisen selvityksen.

Kirjan nimi "Kivisydän" on todella osuva sikäli, että kirjan ahdistus ja suru on niin kammottavan murskaavaa ilman edes huumorin kevennystä.