Mika Waltarin "Sinuhe" oli minulle nuorena ensimmäinen "elämää suurempi" lukukokemus. Aikanaan luin kaikki hänen paksut historialliset romaaninsa ja viime kesän pitkillä automatkoilla ja kotitöissä kuuntelin uudelleen kaikki, jotka sain käsiini, eli melkein kaikki. Ja vieläkin Sinuhe sai kyyneleet silmiini.

Nyt vihdoin keskityin lukemaan Panu Rajalan jo Waltarin juhlavuonna julkaiseman "Unio Mystica, Mika Waltarin elämä ja teokset" (2008). Kirja on paksu ja painava, ei mitään vuodelukemista.  Luin ja nautin.

Rajala kirjoittaa sujuvasti ja tarkasti. Oli nautinnollista vielä kerran uppoutua kirjojen juonikuvioihin. Waltarin nuoruudenaikaiset teokset ovatkin  minulle oudompia, samoin useimmat pienoisromaanit. Mielenkiinto niitäkin kohtaan heräsi.

Huolella Rajala kuvaa Waltarin kehityksen kirjailijaksi ja ihmiseksi. Kirjojen taustat nousevat jälleen kerran eletystä elämästä. Välillä tuntui miltei riipaisevalta lukea kirjailijan raskaastakin tiestä.

Hyvin mielenkiintoista oli se kritiikki, jota Waltari sai. Vasemmistolle hän oli liian porvarillinen, lukijoiden suosikkina liian popularistinen, koska menestyi Amerikassa, epäilyttävä jne. Aikalaiskritiikki oli melko ankeaa luettavaa. Toki oli tunnettuja kiittäjiäkin.

Tämä oli niitä harvoja kirjoja, jonka ehkä tahtoisin omaan hyllyynikin. Mutta minähän en kirjoja ostele.