1724394.jpg

Muutama viikko sitten kävin paikallisessa kesäteatterissa katsomassa "Pessin ja Illusian". Oikein viihdyttävä koko perheen ja varsinkin lasten satunäytelmä. Teatteria ei pitäisi toki verrata kirjaan, ovat ihan oma taiteenlajinsa, mutta jokin jäi kaivelemaan, jotain jäi pahasti puuttumaan. 

Vielä samana iltana aloin etsiä omasta kotikirjastostani kirjaa, kaksikin niitä piti olla. Toinen löytyi. Tuo koreasti kuvitettu melko uusi painos. Toinen puuttui. Vanha, Kokon itsensä seebianruskein valokuvin kuvittama pehmytkantinen teos. Niin vanha, että oli pitänyt avata luettavaksi paperiveitsellä. Ei ennen nidottuja teoksia varsinkaan leikattu valmiiksi auki. Kirja oli poissa. Kaipaan sitä.

Yrjö Kokon "Pessi ja Illusia" on aina ollut minulle erityisen rakas kirja. Se oli ilmestynyt muutamia vuosia ennen syntymääni ja kun synnyin, nuori ja runollinen kummitätini alkoi kutsua minua Illusiaksi. Näin minulle on kerrottu. Tämä pieni tarina varmasti sai minut kiintymään kirjaan ja olen lukenut sen useasti. Olen nauttinut siitä. Vanhan kirjan kuvat kiehtoivat minua enemmän kuin tämän uuden hempeä kuvitus.

En ole koskaan osannut ajatella kirjaa lasten satuna. Toki kirjassa on satu, mutta yhtä voimakkaana nousee esiin kehyskertomus, sota kaikkine kauhuineen. Minä olen aina kokenut kirjan aikuisille suunnattuna voimakkaan sodanvastaisena kirjana.

Kokko oli eläinlääkäri. Hän kuvaa luontoa sekä sanoin että kameralla kiehtovasti. Kirjan sadussa on ihana loppu. Sodan raakuuksien keskelle syntyy uusi ihminen. Olen aina ajatellut, että tämän erityisen ihmislapsen syntymä symboloi uutta, rauhaa rakastavaa ihmistä. Uutta toivoa koko ihmiskunnalle. Juuri tämä tärkeä juttu jäi teatteriesityksestä puuttumaan. Jäin kaipaamaan sitä.

Kirja kannattaa ehdottomasti lukea, jos ei ole sitä jo lukenut.