1250072010_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

En ole paljonkaan käynyt elokuvissa viime vuosina, mutta nyt pääsin taas ystävän siivellä parin elokuvan pressinäytökseen. Katsoimme peräjälkeen Mika Kaurismäen "Haarautuvan rakkauden talon" ja Pedro Almodovarin "Särkyneet syleilyt".

Kuten jo nimistä voi päätellä rakkausdraamoja molemmat ja melkoista melodraamaa. Kotimainen filmi pohjautuu Petri Karran romaaniin. Lukekoon, ken jaksaa. Minulle riitti elokuva. Ohjaaja kertoo halunneensa kuvata komedian, lisämausteena tragediaa ja rikollisuutta.

Nauroin todella pari kertaa, tilannekomiikka oli jokseenkin hauskaa, mutta kovin seksivoittoista. Virolainen rikollisliiga oli minusta aivan liikaa. Aiheeksi olisi kyllä riittänyt avioliiton ja avioeron traagisuus.

Olin lievästi hämmästynyt, kun näin, että elokuva lähetetään Toronton kansainvälisille filmijuhlille. Minä en elokuvasta erityisemmin jaksanut innostua. Kai se on nähtävä jonkinlaisena karikatyyrinä tai satiirina. Näyttelijäkaarti oli toki parasta suomalaista.

Oli aika hupaista katsoa kaksi niin samantapaisen aihepiirin elokuvaa peräkkäin. Rakkaus, petos ja mustasukkaisuus olivat molempien keskeisiä teemoja.  Almodovarin tapa käsitellä juonta vain oli ihan eri maailmasta. Tarina oli kuvaukseltaan huomattavan hienovarainen ja hienovireinen. Tämän elokuvan jaksoin katsoa mielenkiinnolla ja nautinnolla alusta loppuun.

Siinä missä suomalaisessa elokuvassa norsut tömistelevät posliinikaupassa, sipsutellaan Almodovarilla hienostuneesti korkeilla palavanpunaisilla koroilla.