2020111.jpg

Syksyn kirjauutuus Eira Mollbergin "Molle, isäni", piti toki lukea, kun sattui silmiin. Kirja on saattohoitopäiväkirja, siis kirja kuolemisesta. Mutta kirja on myös muistelmakirja isän ja tyttären sekä koko perheen elämästä. Kirja antoi niin ristiriitaisen ja kauhistavankin kuvan menneisyydestä, että hain oitis kirjastosta Eira Mollbergin edellisen "Vakuuslapset" (1999), joka kertoo romaanin keinoin vahvan omakohtaisesti koettua perhe-elämää.

Kirjapari sai minut todella miettimään, miksi ihmeessä tytär kaiken koetun jälkeen halusi palata hoitamaan isää tämän kuolinvuoteelle, isää joka oli kymmenen vuotta aiemmin kieltänyt tyttärensä, isää, jonka käytös oli kautta lapsuuden ollut painajaismaisen ahdistavaa. Vielä viimeisenä petoksena kuoleva isä lupaili perintöä, jota ei koko aikana aikonutkaan antaa.

Kirjat kertovat surullista tarinaa taiteilijaisän vaikeasta persoonallisuudesta, joka varjostaa koko perheen elämää ja nujertaa sekä äidin että isoveljen. Vain Eira jaksaa taistella vastaan, olla välittämättä. Haavoittumatta ei hänkään selviä.

Tässäkin kirjassa tuli vastaan tuo merkillinen asia. "Kun menee hyvin, on se aina pahinta aikaani." Näin oli Molle itse sanonut. No, kyllä ne huonot ajatkin ottivat koville.

Molle sairasti leukemian sukuista syöpää, joka vaati raskaita hoitoja ja kesti kaikkineen neljä vuotta. Kun  hän kymmenen vuoden vihanpidon jälkeen soittaa tyttärelleen, hän ei tietenkään pyydä anteeksi, pyytää vain käymään, ihan kuin ei mitään olisi ollutkaan ja tytär menee, menee onnellisena.

Tytär on mukana raskaissa hoitojaksoissa, seuraa isäänsä kuolinvuoteelle. Hän ei saa kiitosta, ei hyväksyntää. Entistä ilkeilyä, valitusta ja tyhjiä lupauksia, jopa suoria valheita.

On vaikeaa ymmärtää miksi ja miten tytär kestää kaiken. Hän kirjaa tapahtumia ja muistoja ylös asiallisesti, mitei neutraalisti. Kuoleman läheisyys pyyhkii pois katkeruuden, jos sitä on ollutkaan.

Lopulta hän kirjoittaa: "Jollei minulla olisi ollut mahdollisuutta osallistua isän hoitoon, minulla olisi jäänyt kokematta omasta isästäni hänen inhimillisin ihmisyytensä. Se nöyryys, jolla hän teki kuolemaansa." Ilman tätä lopunaikaa olisi isästä siis jäänyt muistoksi vain perhettään julmasti tyrannisoiva ei-ihminen.

Ehkä tyttären omaksuma kristillinen vakaumus osaltaan auttaa häntä jaksamaan, hyväksymään, näkemään toisin.