Ystäväni ojensi minulle kirjaa sanoen: "Tämä on jotain suomalaista Torey Haydenia. Kiinnostaa varmaan sinua?" Ja toki kiinnostikin.

Eija Reinikainen on opettaja, joka on ilmeisesti kirjannut liki 30-vuotisen uransa aikana ylös kaiken mahdollisen ja on nyt eläkeläisenä julkaissut kirjan kokemuksistaan. Hän on toiminut erityisopettajana ja alkuopettajana, lisäksi opettajana laitoskoulussa ja tarkkailuluokassa.

Kirjailija kertoo taustalla myös oman elämänsä käänteistä. Kirjallisuusopinnot yliopistossa jäivät, kun hän lähti nuorena miehen matkaan ulkomaille. Kun hän vajaa kolmekymppisenä kahden lapsen äitinä palasi Suomeen, hankittiin vielä yksi adoptoitu ja yksi oma lapsi. Tuli ero ja kotiäidin oli pakko tienata elanto neljän lapsen yksinhuoltajana. Erään ystävänsä kehoituksesta hän hakeutui sijaiseksi kouluun. Siitä sitten ura urkeni. Olisi kyllä ollut mielenkiintoista tietää, miten ja missä vaiheessa hän oikein suoritti kasvatustieteen maisterin tukinnon ja ilmeisesti myös erikoistumisen erityisopettajaksi, koska näkyy sitä työtä tehneen vallan pääsääntöisesti. Ei halaistua sanaa näistä asioista, vaikka omien lasten häät ja lapsenlapset mainitaan huolella.

Kirjassa kerrotaan liki 50 nimetyn lapsen tarina, tai pikemminkin pieni pätkä tarinaa. On varmaan ollut aika homma hankkia kaikilta lupa julkaista heidän elämäänsä koskevia asioita ja tietoja, vaikka sitten muutetulla nimelläkin. Koulut ovat useimmiten helposti tunnistettavissa.

Kirjan nimi "Leimatut lapset - Kun koulu ei ymmärrä" kertookin jo paljon kirjan sisällöstä. Lasten kohtaamat ongelmat johtuvat pääsääntöisesti koulusta ja ymmärtämättömistä opettajista.

Kyllä varmaan opettajista löytyy monenlaisia, mutta oli turhauttavaa lukea kerta toisensa jälkeen, miten opettajan tyly käytös ja koulun joustamattomat käytännöt olivat pääsyynä kaikkeen. Mutta annas olla, kun kirjailija pääsi lapsen kanssa kahden kesken, niin johan tyyli muuttui. Miten monta lasta hän pelastikaan tai olisi pelastanut, jos olisi saanut enemmän aikaa ja mahdollisuuksia.

Kirjailija kertoo, miten hän omalla kustannuksellaan haki aamuisin erityisluokan haluttomat oppilaat autolla kodeistaan. Miten hän vei oppilaita teelle, pesi heidän vaatteitaan ja toi resuisimmille omien lastensa vaatteita. Kutsui oppilaita kotiinsa jopa yökylään. Kaikesta päättäen hän todella paneutui työhönsä. Itse en voi olla muistamatta, kuinka koulutuksessa varoitettiin lähtemästä tälle tielle. Sille ei ole loppua.

Kyllä kirjassa puhuttiin ihan oikeista asioista, lapsen kunnioittamisesta ja arvostuksesta, lasta kohtaan osoitetusta luottamuksesta ja mielenkiinnosta. On vain ihan eri asia toteuttaa näitä hyveitä konkreettisesti isossa, heterogeenisessä luokassa, kuin muutaman oppilaan erityisryhmässä.

Kirjasta jäi vastenmielinen omakehun maku. En haluaisi edes verrata Torey Haydeniin, jonka tuoreinta käännöstä en ole vielä ehtinyt saada luettavakseni.