Ennen kun minulla oli vähemmän aikaa lukemiseen ja ylipäänsä kirjallisuuden seuraamiseen, luin usein keltaisen kirjaston kirjoja. Niistä tiesi, että joku oli ne jo huolella valinnut, ne olivat taattua tavaraa. Kun nyt eräs ystäväni suositteli minulle Haruki Murakamin "Kafka rannalla"-kirjaa (2009), otin vinkin vastaan, olihan kirja hyväksytty keltaiseen kirjastoonkin.

Olen lukenut hyvin vähän japanilaista kirjallisuutta, sikälikin hyvä valinta. Kaukaiset kulttuurit kiinnostavat aina.

Kirjan päähenkilö on nuori, 15-vuotias poika, joka karkaa kotoaan. Kuvanveistäjäisä tuntuu elelevän omissa maailmoissaan ja äiti on lähtenyt yli kymmenen vuotta sitten vieden sisaren mukanaan.

Poika etsii äitiään ja sisartaan, etsii omaa itseään. Isä on langettanut hänelle oidipaalisen kohtalon ja sitä poika toteuttaa, jos ei muuten niin unissaan.

Juoni etenee monella tasolla. Suuri osa tapahtumista ja henkilöistä jää reaalimaailman ulkopuolelle. Minua kirjan tarunomaisuus kiehtoi. En tiedä, onko kyseessä jotenkin tyypillisesti japanilainen tyylilaji.

Kirjassa eletään paljolti kirjastossa. Samalla lainataan maailmankirjallisuuden klassikoita. Eniten pidin Tolstoi-lainauksesta: "Onni on allegoria, mutta onnettomuus on tarina."