Olen nämä joskus lukenut ja unohtanut. Nyt kuuntelin työmatkoilla peräkkäin kaiki kolme Eeva Kilvan sotamuistelmaa. Miltei sanoisin niitä lapsuuden ja nuoruuden muisteloiksi, joita vain sävyttää sodan kumu taustalla.

Vaikka Eevan perhe oli Karjalasta. Menetti kotinsa kahteen kertaan, joutui lähtemään vieraisiin, jättämään miltei kaiken ja aloittamaan alusta milloin missäkin, muistelmia värittää surun ja kaaoksen sijasta kevyt haikeus menneestä.

Kilpi kuvaa käsittämättömän tarkasti pienetkin yksityiskohdat. Hän muistaa talot, huonekalut, verhot ja tapetit. Hän kuvaa vaatteet, hatut, kengät, käsineet ja laukut. Ruokakulttuuri puutteineen, vähäisine herkkuineen, outoine korvikkeineen saa miltei ruuan maun kielelle.

Hauskalta tuntui huomata, että perheen ensimmäinen evakkosijoitus oli lapsuuteni kirkonkylä, vieläpä tuttu talo melkein naapurissa. Minä vain en ollut silloin vielä syntynyt ja perheemmekin muutti sinne vasta sotien jälkeen.

Lukija Liisi Tandefelt lukee kuin olisi itse kaiken kokenut.