1246038191_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Olin juuri lukenut Elina Hytösen "Perhe sodassa" ja ihan yllättäen huomasin, että kirjailija kertoo kirjastaan Vammalan kirjapäivillä. Ihan samoja asioita ja paljolti suoraan kirjastaan lainaten, hän esitti, mutta aina on mielenkiintoista kuulla tekijän omaa ääntä ja painotuksia.

Minä muistan vielä nuoruudestani perheen äidin toimittaja Toini Havun nimeltä. Siinä ehkä yksi syy tarttua kirjaan. Itse olen syntynyt sodan jälkeen, mutta kokemukseni on sikäli sama, että sodasta vaiettiin. Kun se oli ohi, katsottiin eteenpäin. Ei kai haluttu muistella ikäviä ja raskaita aikoja.

Elina Hytösellä on toki omiakin sotamuistoja, mutta vasta selvitellessään vanhempiensa jälkeen jäänyttä kirjeenvaihtoa, sodan aika todella aukesi hänellekin. Kirja sisältääkin paljon autenttisia kirjeitä. Paitsi perheen vanhempien toisilleen lähettämiä, myös isovanhempien, setien, tätien, serkkujen ym tilannetiedotuksia. Kirjeet ovat suorastaan kirjan runko. Kirjailijan omaa tekstiä on sopivasti saatteena. Hän lisää väliin tosiasiatietoja ajasta ja loppupuolella myös omia muistojaan ja kokemuksiaan. Olihan hän sodan loppuessa jo 8-vuotias.

Kirja kertoo kirjeiden kautta hyvin monipuolisesti sotakokemuksia. Kirjoittajat ovat eri-ikäisiä ja erilaisessa suhteessa sotaan, jopa eri maissa. Se rakentaa hyvin monitahoista sodan kuvaa. Pelkoa, nälkää, huolta, puutetta, iloa pienistäkin asioista, kuolemaa, menetyksiä, kirjeitä rintamalta, kirjeitä Saksasta ja Ruotsista, Amerikastakin. Lopulta jopa riipaisevat kokemukset lasten lähdöstä sotalapsiksi Ruotsiin ja paluusta ja lähdöstä ja paluusta...

Kirjaa lukiessani mietin monta kertaa, että tällaisia kirjoja, jotka perustuvat kirjeisiin, ei enää kauaa kirjoiteta. Sääli.