Luin peräkkäin kolme kirjaa, joissa kaikissa äidin kuolema oli jonkilainen pakopiste, johon kaikki tähtää tai josta kaikki lähtee. Kirjat muistuttivat niin paljon toisiaan, että ihan juonet tahtoivat seota.

Riikka Pulkkinen on tuttu "Rajastaan" Uusi "Totta"(2011) keskittyy kuolemaa tekevää äitiin, lisänä tytär ja tyttärentytär sekä aviomies. Mutta kuka on Eeva? Kuoleva miettii, milloin on oikea aika kertoa totuus.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin edellisestä, mutta varmaan omien kokemusteni tähden, en pitänyt siitä, että rakastajatar nousee milteipä kirjan päähenkilöksi.

Essi Tammisen eka romaani on lukematta, toinen "Paljain käsin" (2010) oli uuvuttaa minut. Tässäkin teoksessa on kolme naissukupolvea ja luurankoja kaapeissa. Mutta se, mihin pahiten väsyin oli uudissanojen runsaus. Ne voivat piristää ja rikastuttaa tekstiä, mutta minä kyllästyin loputtomiin votkahtamisiin ja skriiksahtamisiin..

Väsyin myös loputtomaan tahmaisuuteen. Kaikkialla oli tahmaa, sitä oli hampaissa, lattioilla, vaatteissa, käsissä ja joka sivulla tuntui löytyvän jotain nuhjuista  tai nahjuista.

Jäin miettimään, miltä kuulostaa, kun torahtaa nauruun, mitä ovat rietokset ja millainen on kemakka?

Mirjami Hietalan "Isoveli"(2011) lienee ensimmäinen Hietalalta lukemani teos. Tässäkin kuvaus etenee eri aikatasoissa. Toisaalta äiti kertoo sotavuosista pienen poikansa kanssa ja toisaalta pikkusisar kertoo, äidin kuoltua, aikuisesta veljestään.

Veli on kehitysvammainen, tosin vammaisuuden laatu jää aika hämäräksi. Vaikka veli tavallaan on kirjan päähenkilö, kaikki jäljittyy jälleen äitiin ja äidin kuolemaan, miten kaikki silloinmuuttui.

Tämä kirja voisi olla antoisampi lukijalle, jolla on perheessään kehitysvammainen.