1973881.jpg

Viime vuosina on liian moni tuttavistani ja työtovereistani sairastunut syöpään, liian moni myös kuollut. Ehkä siksi aina välillä lainaan näitä kuolemakirjoja. Jos jotakin oppisin.

Raisa Lardotia olen lukenut paljon, miltei kaikki kirjansa varmaan. Uusin, "Matkamies maan" sisältää aivan pieniä tarinoita, ei edes novelleja. Lähes jokaisessa kuollaan ja lähes aina paljastuu omaisille tai tuttaville jokin yllätys kuoleman jälkeen. Yllätys voi olla negatiivinen, mutta toisinaan positiivinenkin. Nopeasti luettu kirja. Monet ovat tästä pitäneet, minä jotenkin pidän enemmän pitkistä, kunnon tarinoista. Tuntuu liian levottomalta hypätä joka sivulla uuteen kuolemaan. Ehkä olisi pitänyt lukea vain yksi kertomus illassa.

Ulla-Carin Lindquistin  "Ken voi airoitta soutaa" on vähän vanhempi, vuodelta 2004. Siinä ruotsalainen tunnettu toimittaja tekee tiliä elämästään sairastuttuaan nopeasti etenevään, tappavaan ALS-tautiin. Hän on vain 50-vuotias, kahden aikuisen tyttären ja kahden noin kymmenvuotiaan pojan äiti. Kun katsoo kuolemaansa silmästä silmään, on omien rakkaiden jättäminen kaikista vaikeinta. Kuitenkin kirjoittaja, joka ei enää pysty edes puhumaan, kokee ajoittain voimakasta iloa, iloa jokaisesta eletystä hetkestä.

Kun luin aikanaan Lundanien teosta "Viikkoja kuukausia", itkin niin, etten tahtonut saada aina tekstistä selvää. Silloin oli lähipiirissäni ihminen, joka itse taisteli samaa toivotonta taisteluaan.

Olen lukenut varmaan kymmeniä kirjoja kuolemasta. En tiedä, olenko oppinut niistä mitään. Jokainen uusi sairastuminen tuo mukanaan pelkonsa, huolensa ja surunsa. Harvoin kai kuoleman voi ottaa vastaan tervetulleena ystävänä. Kyllä se on vihollisista viimeinen. 

Aleksis Kiven päivänä lainaan Eino Leinoa

"Syntyi lapsi syksyllä/ Tuulet niin vinhasti vinkui/ Tuult' oli koko elämä,/ Nähnyt ei kesää, ei kevättä./ Eli vain syksystä jouluun."