1823620.jpg

Ruth Rendell kirjoittaa hienoja, psykologisia dekkareita, mutta myös hienoja romaaneita. "Nokikolarin pojassakin" on jännittävä arvoitus ratkaistavaksi, vaikka kirja ei dekkari olekaan.

Kirjan päähenkilö, tunnettu kirjailija, kuolee heti alussa yllättäen, mutta kuolleenakin hän säilyttää asemansa kirjan keskeisimpänä henkilönä. Paljastuu yllätys. Kukaan ei oikeasti tiedä, kuka hän oikeasti oli? Vaimo ja tyttäret tajuavat eläneensä menneisyyttä vailla olevan aviomiehen ja isän kanssa.

Ammattikirjailijan taustaa aletaan jäljittää ja hänen omat kirjansa ovat paras ja miltei ainoa vihje menneisyyteen. Useimmitenhan kirjailija pohjimmiltaan kirjoittaa itsestään ja läheisistään, joko suoraan tai peitellymmin. Ainahan ihminen kirjoittaa joka tapauksessa itsensä, omien kokemustensa läpi.

Arvoitukset ratkeavat. Menneisyys paljastuu.

Kirjasta jäi mieleeni vaivaamaan yksi lause. Isäntä toteaa vieraiden lähdettyä: "Ihan mukavia ihmisiä, mutta jos he olisivat olleet kirjoja, en olisi lukenut yhtäkään heistä."  Lause tarttui, koska, niin ilkeältä kuin se tuntuukin, pelkään ajattelevani aika samalla tavalla.

Luin kirjan jo toiseen kertaan, vahingossa tosin. Mutta kirja oli kyllä riittävän hyvä toistamiseenkin luettuna.