Arvelen tutustuneeni Elina Karjalaisen teksteihin Kotilieden pakinoitsija "Papurikkona" joskus 60-70-lukujen taitteessa. Jotain muutakin häneltä myöhemmin luin, mutta jostain syystä "Uppo Nalle"-kirjat eivät kuuluneet meidän lasten iltalukemistoihin.

Kun muutama vuosi sitten kävin Uuden Valamon hautausmaalla, kiinnittyi huomioni tavattoman kauniiseen, melko uuden näköiseen sielunmökkiin. Lähempänä huomasin, että Elina Karjalainen miehensä kanssa on siihen saanut viimeisen leposijansa.

Nyt luin neljä pientä kirjaa vuosilta 1999-2001. "Isän tyttö", "Villit vuodet" ja "Koskesta suvantoon" kulkevat Elinan elämänmatkaa viipurilaisesta evakkotytöstä toimittajaksi, kirjailijaksi ja äidiksi.

Kirjojen teksti on pankinamaista. Katkelma kerrallaan kuvataan jokin tapahtuma matkan varrelta tai poiketaan sivupoluillekin. Joskus hypätään ajassa vuosia tai vuosikymmeniä, toisinaan asiat toistuvat uudelleen montakin kertaa, mutta matka jatkuu.

"Kaipauksen ja kiitoksen kirja" on muisteluteos aviomiehelle. Samalla kertautuu paljon muutakin perheen elämää.

Nauroin ja itkin kirjoja lukiessani.