1983587.jpg

Adoptio on aina kiinnostanut minua. Kun itse avioiduin 70-luvulla oli oikein muotiasia ilmoittaa, ettei halua hankkia lapsia ylikansoitettuun maailmaan, kun kodittomia riittää maailmalla pilvin pimein. Itse tosin arvelin turvautuvani adoptioon vasta, jos omia ei ilmetyisi.

Anu Rohima Myllärin vanhemmat lähtivät haeskelemaan lasta ulkomailta, koska perheen äidin kroonisen sairauden tähden kotimainen adoptio ei onnistunut. Seula ulkomaille olikin harvempi ja niin vuoden 1981 lopulla parivuotias, pikkuriikkinen Rohima Bangladeshista saapui uuteen perheeseensä pieneen pohjalaiseen maalaiskylään.

Ulkomainen adoptio oli vasta alullaan. Anu oli ensimmäisiä Suomeen tulleita ja herätti tietysti loputonta huomiota. Hän oli toki sievä pienokainen mustine saparoineen ja nappisilmineen. Kielenkin hän oppi aivan hetkessä. Mutta uranuurtajilla on aina omat ongelmansa. Interpedian kautta tulleille lapsille ja heidän perheilleen ei ollut olemassa mitään erikoistukea, neuvontaa tai edes vertaistukea. Kerran kesässä kokoonnuttiin, jos ehdittiin mukaan maalaistalon kesäkiireiltä.

Äiti sairasteli jatkuvasti ja  kuolikin niin varhain, ettei tyttären ja äidin välille ehtinyt koskaan muodostua lujaa sidettä. Isä oli kaikki kaikessa ja kun hänkin alkoi sairastella ja kuoli Anun ollessa vasta 18-vuotias, olikin nuori, tumma nainen aivan yksin tässä jokseenkin kylmässä maailmassa.

On järkyttävää lukea, miten rasistinen maa Suomi on. Asiat ovat varmaan liki 30 vuodessa muuttuneet jonkin verran, mutta eivät kylliksi. Tuntuu uskomattomalta lukea, miten opettajatkin saattoivat lannistaa ja mollata nuorta naista.

Elämänsä kaikkein vaikeimmaksi asiaksi Anu myöntääkin jatkuvan erilaisuuden kokemisen. Vain ulkomailla hän tuntee olevansa yksi muista, katoavansa massaan. Siksi hän matkusteleekin aina kun vain voi. Jo matka yli lahden auttaa.

Anu on selvinnyt. Hänellä on ammatti ja työpaikka. Hänellä on ystäviä ja joitain sukulaisiakin. Mutta miltei puolet kirjasta käsittelee adoptiota ja nimenomaan ulkomaista adoptiota yleensä. Miten perheitä voitaisiin paremmin tukea? Miten pitäisi ulkopuolisten suhtautua? Onko ylipäänsä oikein irrottaa lasta omasta maastaan ja omilta juuriltaan.

Omiakin asenteitaan voi aina tarkistaa.