Tiesin kirjasta pääidean etukäteen, silti kirja jotenkin yllätti. Kazuo Ishiguron "Ole luonani aina" on varmaan elokuvana tutumpi kuin kirjana. Minä luen mieluummin.

Kirja alkaa englantilaisesta sisäoppilaitoksesta. Päähenkilöt ovat hieman toisella kymmenellä. He tietävät olevansa jotenkin etuoikeitettuja, mutta miten, ei ole ihan selvää.

Pikkuhiljaa tulee esiin outoja asioita. Heillä ei ole ketään sukulaisia, ei ketään läheisiä, vain sisäoppilaitos. He eivät myös koskaan saisi itse lapsia.

Myöhemmin selviää, että heidät kaikki on kloonattu ja he toimivat elävinä siirrännäiselinpankkeina. Luovutus toisensa jälkeen, kunnes kaikki on annettu ja päästään loppuun.

Kirjaa lukiessa nousi mieleeni 1970-luvun lastenkirja, jossa possuäiti kehottaa lapsiaan syömään hyvin, että heistä tulisi mureita kyljyksiä ja pulskia kinkkuja. Minusta se oli hirveä kirja.

Ishiguron kirjassa kaikki tapahtuu hyvin vähäeleisesti. Pieniä tapahtumia, muistoja, ei suuria tunteita, ei raastavaa rakkautta, ei kuoleman ahdistusta. Voisiko todella kuvitella, että ihmisen olisi noin näennäisen helppoa hyväksyä hänelle valmistettu elämän kulku.

Yllättäen kirja herätti enemmän ajatuksia kuin ahdistusta.