40 vuotta sitten minulla oli ystävä, joka avasi minulle ovet Narniaan. Se oli huikea hyppy fantasian ihmemaahan. En ole koskaan lakannut etsimästä vaatekaappia, jonka takaseinästä voisi astua lyhdyn valaisemaan lumiseen metsään, jossa puhuvat majavat tarjoilevat teetä ja kakkua.

Pääsin tiistaina ystäväni siivellä katsomaan Narnia-elokuvien kakkososaa Prinssi Kaspiania. Elokuva kesti liki kaksi ja puoli tuntia. Pelkäsin koko ajan. Vaikka tiesin, että päähenkilöille ei käy kuinkaan, pelkäsin. Kalvat kalisivat ja panssaripaidat kilisivät. Taistelusta rynnättiin toiseen. Loputtomat marssivat armeijat muurinmurtajineen toivat hakematta mieleen Sormusten Herran jatkuvat taistelut. Vainajia kaatui luvuttomasti.

En kyllä millään jaksa muistaa, että kirja olisi ollut niin taistelupainotteinen. Mikään lastenelokuva se ei tosiaankaan ole.

Hienostihan se on kuvattu. Missä on niin upeita vuoria, niin kirkasta vettä, sellaisia rantoja? Kai taas Uudessa Seelannissa. Miten uskomattomat linnarakennelmat, hienot puvustukset, puhumattakaan kentaureista ja muista ihmeolioista. Mitä ne kaikki lienevät olleetkaan?

Pidin enemmän ensimmäisestä Narnia-elokuvasta. Luultavasti ihan siksi, että sodittiin vähemmän. Kyllä tämäkin oli näkemisen ja kokemisen arvoinen. Pitää lukea kirjat uudestaan. Vain "Velho ja leijona" on tuoreessa muistissa, sillä sitä olen lukenut oppilaillenikin vuosien varrella.

Ystäväni, joka minulle kirjoista vihjaisi, kuoli yli kaksi vuotta sitten. Etsin hänelle muistovärssyn Narnia-kirjoista. Harmikseni olen unohtanut sen.