1964214.jpg

Näistä minä pidän. Näistä tarinoista, joissa ihmiset selviytyvät kuin ihmeen kaupalla läpi synkimpienkin kohtaloiden. Mukana on onnea, mutta myös uskomatonta sisua ja sitkeyttä. Miksi yksi selviää, toinen ei? Mikä antaa voimia pohjattomassa pimeydessä ja loputtomassa kärsimyksessä? Miten voi toipua? Vai toipuuko sitä oikeasti milloinkaan?

Christian Sundgren on julkaissut tätinsä Elna Schanoffin muistelmat Siperian vankeudesta ja kirjoittanut lisäksi kirjaan pitkän johdannon, jossa kerrotaan sukusuhteista ja suvun vaiheista, sekä valotetaan ajan historiallista taustaa. Kirjan loppuosa käsittelee tädin loppuelämää, jolloin veljenpoika jo itsekin tuli tuntemaan tätinsä. Kokonaisuus muodostaa hienon historiallisen ajankuvauksen, paljon enemmän kuin vain yhden ihmisen katkera osa historian kulussa.

Välillä tulee lukiessa tunne, kuin olisi lukenut tämän saman ennenkin, niin identtisiä nämä tarinat ovat. Jopa niin, että oli kyse mistä maasta tahansa, kun vallankumous ja puhdistukset alkavat, mennään aina saman kaavan mukaan. Ensin eletään hyvin. On taloudellista vaurautta, on sivistystä ja kulttuuria. Sitten äkisti kaikki muuttuu. Sukulaiset vangitaan. Omaisuus takavarikoidaan. Itsekin joutuu lähtemään loputtomiin kuulusteluihin ja vankikuljetuksiin. Vuosikausien jopa vuosikymmenien ajan vilua, nälkää, sairautta, pakkotyötä, loputonta ikävää ja epätietoisuutta. Jos lopulta vapaudut, olet menettänyt perheesi, usein koko sukusi, kaiken omaisuutesi, terveytesi, jopa ihmisarvosi. Mitä auttaa, että tietää olevansa syytön. Se vain pahentaa asiaa. Miten voi selvitä hengissä ja edes suurin piirtein täyspäisenä?

Tässä kirjassa Elna uskoo, että toivo piti hänet pystyssä läpi toivottomien vuosien. Loppuun asti hän uskoi vielä tapaavansa miehensä. Kun tieto aviomiehen kuolemasta lopulta saatiin, se oli murskaava. Onneksi oli sentään jäljellä sukua, joka oli paennut Suomeen ja muualle Eurooppaan. Heidän luonaan myös toinen pojista oli säilynyt hengissä. Löytyi vielä jotain, joka piti kiinni tässä maailmassa. Ja vanhaksi Elna elikin. Kirjoitti muistelmansakin vasta kahdeksankymppisenä pieniin sinisiin ruutuvihkoihin. Niitä ei aikanaan kukaan uskaltanut julkaista. Ruotsissa sentään lehdistö teki juttuja. Nyt on aika toinen.

"Kirje Siperiasta" on runsaasti kuvitettu. Kuvat lienevät säilyneet sukulaisten albumeissa.