Olin paikallisessa harrastajateatterissa seuraamassa esitystä, joka oli koottu Rosa Liksomin teksteistä. En ole koskaan lukenut häneltä mitään, joten ihan uusi tuttavuus. Esitys oli kielletty alle 16-vuotiailta.

Esiintyjät olivat minulle tuntemattomia kaikki, neljä naista ja kaksi miestä. Minusta aivan yllättävän hyviä. Kukin kertoi elämäntarinaansa vuorotellen. Tarina oli lähinnä seksisuhteiden selostusta ja kielenkäyttö melko suorasukaista. Pohjoisen murre ei oikein istunut eteläisiin suihin, mutta ihmeen uskottavasti ja eläytyneesti tarina kuitenkin kulki.

Enemmänkin olisi katsojia voinut olla, sen verran herkullinen esitys oli. Mutta kiinnostusta kyseisen kirjailijan teoksiin se ei kyllä ainakaan minussa herättänyt.

Sen sijaan lauantainen ensi-ilta Kansallisteatterissa nauttimassa Tauno Palon 100-vuotisjuhlakonsertista, herätti mielenkiinnon lukea myös Lauri Meren elämäkerta, joka jo odottaakin.

Konsertti oli minusta kertakaikkisen upea. Kylläpä Kansallisteatterin näyttelijät ovat myös oivallisia laulajia. Kun Jukka-Pekka Palo esitti isänsä tyylillä "Yökohokit keskellä viljaa",  tuntui aika katoavan. Pateettinen rauhanlaulu "Ruusu on punainen" sai kyyneleet silmiin. "Kulkurin valssi" tansitti varpaita iloisesti. Kaksi tuntia 25 laulua. Voin suositella.

Kirjamessuilla ehdin käväistä vasta sunnuntaina. Minua ei siellä ahdista ihmisten paljous ja tungos. Minua ahdistaa mielenkiintoisten kirjojen loputon tulva. Aivan liian paljon kirjoja, joita haluaisin lukea, en omistaa, mutta lukea, jos vain ehtisin.

Loputtomasta kirjojen ja kirjailijoitten esittelystä valitsin kaksi. Kävin kuuntelemassa Lauri Meren kertomaa Tauno Palo-elämäkerrasta ja Panu Rajalan haastattelua "Unio mysticasta". Kyllä Tuo uusin Waltari-elämäkertakin täytyy lukea.