2136445.jpg

Olin ajatellut olla lukematta Anneli Kannon "Veriruusuja". Luin kesän korvalla niin monta tuoretta kirjaa Suomen sotavuosista, että sain kertakaikkiaan kylläkseni. Liikaa tosielämän kauheuksia minulle. Kun kirja kumminkin niin houkuttavasti oli tarjolla kirjaston uutuushyllyssä ja kesästä jo aikaa, tartuin varovasti teokseen.

Alku houkuttaa mukaansa kutsuvan kodikkaasti. Nuori, hento Sigrid on vasta 15-vuotias, juuri rippikoulun käynyt. Hän aloittaa työt Valkeakoskella paperitehtaalla ja saa railakkaan ystävättären, Martan. Palkka, pienikin, antaa mahdollisuuden toteuttaa hurmaavia haaveita naisten hepenistä ja tuoksuvista hygieniatuotteista. Sigrid ompeluttaa iki-ihanan ruusuisen musliinipuseron ja uuden hameenkin. Haave pitsisomisteisesta paitahousualusasusta jää kuitenkin kaupan hyllylle tomuttumaan, kun maailma yht'äkkiä muuttuu.

Vain muutama kymmenen sivua pientä ja inhimillistä ja sitten ollaankin jo vallankumouksen pyörteissä. Tehdas suljetaan, agitaattori houkuttelee naisetkin yhteisrintamaan ja samantien perustetaan suuren innostuksen vallassa naiskaarti. Letit poikki ja housut jalkaan. Alkaa aseenkäytön opettelu ja seuraavat 400 sivua ovatkin tuskaisen veristä luettavaa. Ruumiita tulee liian paljon minun kestettäväkseni. 

Toki luin tunnollisesti kirjan loppuun. Hyvin harvoin jätän mitään kesken. Kirjahan sinällään on ihan hyvä. Taitavasti ja tarkasti koottua historiaa. Mutta nyt en varmasti lue mitään samankaltaista pitkään aikaan.

Seuraavaksi jotain  ihan toisenlaista.