Robert Åsbacka on minulle jäänyt täysin tuntemattomaksi, vaikka hänen edellinen suomennettu teoksensa "Torin laita" näkyy olleen Finlandia-palkintoehdokkaana 2006. Nyt nappasin ystäväni kirjapinon päältä "Urkujenrakentajan" ja luin samantien alusta loppuun.

Kirja toi pitkin matkaa mieleeni Hesarin sunnuntaisarjakuvan "Minun elämäni". Kirja etenee vanhenevan miehen elämässä, jota muistot vahvasti värittävät kaikenaikaa. Hän on erakoitunut ja puhuu enemmän kuolleiden kuin elävien kanssa. Oikeat barokkiurutkin hän on rakentanut kerrostalohuoneistoonsa, vaikka ei itse osaa soittaa ja kanttorivaimo on kadonnut Estonian mukana. Voin kuvitella, että urkujen rakentaminen pitää puolison ikään kuin hengissä, pehmittää sopeutumista karuun todellisuuteen.

Ainakin minulla kirja ja joulu yhdessä nostivat esiin haikeita ja huikeita muistoja.

Kun takakannen suojuslehti toteaa: "Pienoisromaanin taiturin haikean kaunis kertomus rakkaudesta, elämän hauraudesta ja sovinnon tekemisestä menneen kanssa", voin olla täysin samaa mieltä. 

Hyvä kirja luettavaksi näin vuoden vaihtuessa. Sovinto menneisyyden kanssa auttaa aloittamaan uutta.