Carlos Ruiz Zafonin "Enkelipeliä" on kutsuttu pahaksi sisarpuoleksi tekijän edelliselle "Tuulen varjolle". Ei syyttä.

Hyvä tarina imaisee mukaansa. Hyvässä tarinassa riittää mysteereitä, rakkautta, tarinoita, jännitystä, hieman filosofista pohdintaa ja viisauden sanoja. Niitä kaikkia oli Tuulen varjossa, josta olin erittäin vaikuttunut. Niitä kaikkia on Enkelipelissä, mutta minulle niitä aineksia oli jotenkin liikaa. Liikaa melodraamaa, liikaa yliluonnollisia ilmiöitä, ennenkaikkea liikaa väkivaltaa. Todellakin "paha sisarpuoli". Kirjassahan liikutaan samoilla paikoilla kuin edellisessäkin teoksessa, joka ajallisesti on kylläkin myöhäisempi.

Jos nyt jonkin lainauksen kirjasta haluan esittää: "Hän sanoi että jos me kykenisimme edes yhden päivän näkemään maailman ja itsemme sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, aamunkoitosta auringonlaskuun, me tappaisimme itsemme tai menettäisimme järkemme."

Saman aihepiirin ympärille on tulossa vielä kaksi kirjaa. Saa nähdä, mitä Unohdettujen kirjojen hautausmaa tarjoaa seuraavaksi.