Eilen illalla ahtauduin jälleen kerran Teatteri Jurkan pikkiriikkiseen huoneteatteriin, liekö Suomen pienin? Vuorossa oli Marjo Niemen näytelmä "Näytät vieraalta rakas".

Kun istuu pienen teatterin eturivillä, on todella mukana. Neljä näyttelijää on vauhdissa koko ajan aivan varpaittesi edessä, näet jokaisen ilmeen ja eleen. Kuulet jokaisen huokauksen ja kuiskauksen.

Esitys tapahtuu lentokentällä jonkinlaisessa omaisten huoneessa. Nuori mies on kuollut onnettomuudessa rauhanturvaajatehtävissä. Vanha äiti, sinkkusisar, nuori leski, jolla on mukanaan kaksiviikkoinen vauva ja kuolleen paras ystävä ovat odottamassa sinkkiarkkua kotiin.

Tunnelmat vaihtelevat hysteriasta riitoihin ja uniin. Koko ajan tapahtuu, koko ajan puhutaan, koko ajan esille pulpahtaa uutta, ristiriitaista tietoa odottajista ja odotuksen kohteesta. Paljastuu ikäviäkin yllätyksiä. Kaikki tuntuu kaatuvan.

Minulle eivät auenneet minimaalisen lavastuksen kaikki yksityiskohdat. Näyttelijöiden läheltä nähty hysteerinen kouhotus jäi jotenkin sekavaksi. Kuitenkin näytelmä antoi ajatuksen aiheita. Ne vain tallautuivat yhä uusien teemojen alle.

Lähimmin samaistuin mainion Saara Pakkasvirran vanhaan leskiäitiin, joka lopulta huokaa: Parhaani tein, mutta sekään ei riittänyt.