Luin 444 sivua ahdistavan kiusallista ja tuskallista tekstiä. En varmasti olisi lukenut kirjaa, ellei toimittajaystäväni olisi sitä ehdottanut. Häntä kiinnosti kuulla, mitä minä ajattelin kirjasta.

Unni Drougge on ruotsalainen kirjailija ja luennoitsija, tunnettu feministi. Hänen tuore kirjansa "Pahuudella on rakkauden kasvot" on omaelämäkerrallinen teos seitsemän vuotta kestäneestä rakkaussuhteesta, joka miltei tuhosi Unnin.

Kirja oli todella raskas luettava. Se kertoo ulkopuolisille täysin käsittämättömästä rakkaussuhteesta. Unni on viiden lapsen nelikymppinen yksinhuoltajaäiti, joka on jättänyt taakseen hyvin vaikean ja väkivaltaisen avioliiton, sekoillut senkin jälkeen epämääräisissä miessuhteissa kunnes rakastuu silmittömästi parikymppiseen luuseriin. Hän lähettää neljä vanhinta lastaan lasten isän luo, vain nuorin jää asumaan äidin ja uuden rakastetun kanssa. Hän todistelee jopa itselleen, että lapsille on parempi näin. He saavat nähdä onnellisen äidin ja se tekee lapsetkin onnellisiksi.

Kirjaa lukiessa on mahdotonta käsittää, miksi Unni sinnittelee tuhoisassa suhteessa vuodesta toiseen? Mitä ihmettä hän kuvittelee rakkaudeksi? Sitä raatelevaa seksiäkö, jonka jäljiltä hän usein verta vuotaen tunsi onnea voidessaan tuottaa kumppanilleen nautintoa.

Itse hän kirjoittaa myöhemmin: "Jos luettelen kaikki hyvät hetket kanssasi, tarinani venyy kymmenen prosenttia pidemmäksi....Oli niin vaikea luopua kaikesta siitä kaipuusta, että sinä jonakin päivänä heräisit ja muuttuisit siksi mieheksi, jonka kuvittelin sinun kaikesta huolimatta olevan."

Unni uskoo, että muuttamalla itseään, hän voi onnistua parantamaan suhdetta. Hän, tunnettu feministi, alistuu itse kaikkeen miehen mielivaltaan, samaan aikaa kun luennoi ympäri maata naisille feminismin aatteista. Luulisi vähemmästäkin silmien avautuvan tai mielen sitten kokonaan sekoavan.

Pariin kertaan kirjailija mainitsee, että isä pahoinpiteli häntä lapsena, siksikö hän onkin onnistunut löytämään kerta toisensa jälkeen miehiä, jotka toistavat samaa kuviota.

Kirjasta jää kuitenkin puuttumaan ehkä mielenkiintoisin osio. Kun Unni lopulta onnistuu heittämään miehen ulos, miten hän kokoaa itsensä. Selvitteleekö hän kunnolla edes itselleen, miksi ja miten se kaikki oli mahdollista. Miksi hän antoi kaiken tapahtua, miksi suostui kaikkeen?

Kirjaa ei suinkaan tehnyt helppolukuisemmaksi se tosiasia, että teksti muistutti minua paikkapaikoin liiankin kipeästi omasta onnettomasta avioliitostani. Monta lausetta ja kappaleta olisin voinut itsekin allekirjoittaa. Unni kirjoittaa, miten hän tajusi, että mies oli vain tyhjä kuori, vailla sisusta. Mies ei tunnistanut omia tunteitaan. Hän vain heijasti toisten tunteita. Mies ei edes tiennyt, mitä rakkaus on. Noin minäkin koin ja silti 35 vuotta minäkin kuvittelin, että kun vain jaksan muuttaa itseäni, niin jonain aamuna....

Unni Drougge on saanut kirjastaan paljon kiittävää palutetta alistetuilta naisilta. He ovat kokeneet saaneensa ymmärrystä omaan tilaansa ja rohkeutta lähteä.

Minä en kokenut kirjaa siten.  Eniten jäin miettimään, miten ihmiset suistuvat epätoivoisiin rakkaussuhteisiin ja sinnittelevät niissä järjettömyyteen saakka. Jokaisella on varmaan aivan omat salaiset syynsä ja omat lähtökohtansa, joita ulkopuolisten on vaikea nähdä ja ymmärtää. Eivät ne usein aukea edes asianosaisille.

Kirjaa lukiessani jäin myös ihmettelemään, miten elossaolevista ihmisistä voi ja uskaltaa kirjoittaa sellaisia asioita. Jos oikeuden linjaus kulkisi vanhas-ruusus-oikeudenkäynnin mukaan, paljon tulisi sakkoja.