Joululomalla oli aikaa upota paksuihin tiiliskiviin. Luin jo joskus kesällä Stieg Larssonin trilogian edelliset osat, joten kesti muutamia sivuja ennen kuin sain juonesta otteen. Tapahtumat jatkuvat suoraan edellisestä osasta.

"Pilvilinna joka romahti" pitää otteessaan alusta loppuun. Suurin ongelma on, miten lukea vuoteessa 700-sivuista järkälettä.

Vaikka pidin sarjasta, ei hyvästien jättäminen kirjan henkilöille ollut vaikeaa. En jää kaipaamaan edes Lisbethiä, joka sentään oli teosten ehdottomasti mielenkiintoisin henkilö.

Henning Mankellin "Rauhaton mies" oli Wallanderin viimeinen juttu. Tässäkin kirjassa samoin kuin edellisessä, ruodittiin sumeilematta ruotsalaista poliisilaitosta ja politiikkaa. Enemmän kuin dekkarijuonesta pidin kirjan kakkosjuonteesta, joka kertoi vanhenevan miehen haikeista hyvästeistä eletylle elämälle.

Olen lukenut kirjoja, joita on vaikea laskea kädestään, koska ei hennoisi millään erota kirjan henkilöistä, niin eläviksi ja läheisiksi he ovat tulleet. Haluaisi ehdottomasti tietää, mitä heille tulevaisuudessa tapahtuu. Niin ei käynyt nyt. Molemmissa kirjoissa päähenkilöt saateltiin kauniisti uuteen elämään tai elämänsä loppuun.