Kaarina Salan kokoama "Isän huone, Kulttuurivaikuttajien tyttäret kertovat"(2008) on kuin suoraa jatkoa Elsa Enäjärvi-Haavion elämäkerralle. Kirjassa heräävät eloon juuri kaiki ne perheet, jotka kuuluivat Haavioiden työtovereihin ja ystäväpiiriin.

Kaksitoista tytärtä kertoo paitsi isästään, myös äidistään ja koko sodanjälkeisestä lapsuudestaan. Monesti myös äidit ovat olleen isien veroisia kulttuurihahmoja, joten kirjan nimi johtaa hieman harhaan.

Kirjoitukset olivat yllättävän samankaltaisia. Olihan aika sama, sota ja sen jälkeinen jälleenrakennus. Myös isien, jopa useiden äitien, työ ja koulutus olivat samoilla linjoilla. Opiskeluaiheina olivat suomen kieli sukulaiskielineen ja kansanrunous ja työtä löytyi yliopistolta tai Suomalaisen Kierjallisuuden seurasta. Jopa monet tyttäristä olivat jatkaneet samoilla aloilla aina tohtoreiksi asti.

Myös näkyi, miten koulutus periytyi. Eipä olut näissä huippuosaajissa montaakaan köyhän tai kouluakäymättömän kodin kasvattia.

Eniten minua kirjoituksissa viehätti tavallisen arjen kuvaus. Sodanjälkeinen aika merkitsi monenlaista puutetta myös akateemisilla aloilla. Tarkkaan käännettiin ja korjattiin vaatteet, hoidettiin kasvitarhaa, poimittiin sienet ja marjat. Asuntojen ahtaus ja vaatimaton ruoka olivat arkea.

Lasten sotamuistot eivät  olleet kovinkaan synkeitä. Useimmat pääsivät turvaan maalle. Äiti huolehti kaikesta. Sen sijaan sodasta palanneet isät olivat usein karuja ja etäisiä. Vasta lapsenlapset sulattivat heidät.

Olen jo pitkään silmäillyt tätä kirjaa ystäväni hyllyssä ja olen iloinen, että tulin sen viimein lukeneeksi.