Vävyn joululahjakirja jouti jo minulle lainaksi. Barbara Demickin "Suljettu maa"(2011) ei kyllä ole mitään joululukemista.

Kirjoitaja on haastatellut useita Etelä-Koreaan loikanneita pohjois-korealaisia. Kuusi heistä on valittu kertomaan pitkän tarinansa, miten ja miksi he päätyivät pakoon. On nuori naislääkäsri, jolla ei ollut antaa lääkkeitä potilailleen, on lastentarhanopettaja, jonka oppilaat kuolivat nälkään, nuori tutkija, koditon katupoika, maalleen uskollinen perheenäiti ja hänen itsepäinen tyttärensä.

Kukin kertoo tarinaansa lapsuudesta lähtien. Käy ilmi, että yksilön sosiaalinen tausta on tavattoman tärkeä. Pienikin tahra poliittisessa kentässä riistää perheen lapsilta oikeuden opiskeluun. Harvat ja valitut pääsevät yliopistoon. Eipä kannata suomalaisopiskelijoiden valittaa, kun lukee Pohjois-Korean kylmistä opiskelija-asuntoloista ja laihoista kaalikeitoista.

Kaikkein pahinta on nälkä. Ihminen, jonka lapset nääntyvät nälkään, on valmis varastamaan ja valehtelemaan, riistämään toiselta, tekemään miltei mitä tahansa. Kirja käsittelee juuri pahimpia nälkävuosia 1990-luvulla. On aivan uskomatonta lukea, mikä kaikki kelpaa syötäväksi.

Yksilötarinat pudottavat kerronnan hienosti arkeen, aivan ruohonjuuritasolle. Toisaalta kirjailija aina välillä vetää suurempia poliittisia suuntaviivoja, jotka selvittävät taustoja.

Kiitososuudessa kirjailija kiittelee valokuvista. Ainakaan suomalaisessa laitoksessa ei valokuvia ikävä kyllä ole.

Yhä uudestaan palaan miettimään, millaisia ovat valtiot, joista ei ole vapautta muuttaa pois, joissa kansalaisia pidetään vankeina ilman vankiloitakin. Toki Pohjois-Koreassa vankiloita ja vankileirejäkin löytyi runsain määrin.

Erittäin mielenkiintoinen kurkistus maailman suljetuimman maan elämään.