Tapani mukaan lueskelin kesällä kaikenlaisia elämäkertoja. Usein minusta heikompikin tosikertomus elämästä on mielenkiintoisempi kuin keskinkertainen fiktio.

Nojoud Alin ja Dephine Minoun "10 vuotta, eronnut" (2009) oli kokolailla ravistelevaa luettavaa. Jemeniläinen noin 10-vuotias tyttö naitetaan kolmikymppiselle miehelle. Se osa tarinaa onkin aika tavallista vielä nykyisessä Jemenissäkin, mutta epätavallista on että lukutaidoton, kouluja käymätön tyttönen rohkaistuu karkaamaan ja hakemaan apua itselleen. Tytön sinnikkyys palkitaan. Hän saa asialleen antautuneen asianajajan, hän saa avioeron ja toimittajien laatima kirja tuottaa hänelle sievoiset säästöt, joiden turvin hän voi jatkaa kouluaan ja mahdollista tulevaa opiskeluaan.

Armas Lindin "Caleb - romanipojan evakkotaipale" kertoo hänen oman tarinansa. Orpous sota-aikana. Joutuminen kasvatuskotiin ja lastenkotiin.  Kotiseudun menettäminen. Ihailin ja ihmettelin kirjan hienoa kieltä ja kuvausta. Lohdullinen selviytymistarina, joka avaa myös uusia näköaloja romanien elämään Karjalassa ja heidän evakkotiehensä.

Jukka Mäkisen "Annetaan kasvatiksi, Veijo Heinosen tarina" (2010) on tosikertomus miehisen miehen tulosta uskoon ja siitä, miten hänen elämänsä muuttui. Luin kirjan oikeastaan vain siksi, että tunnen kirjoittajan.

Erkki  Kokon "Me sotalapset, Neljän veljeksen tarina" (2009) jatkaa Ruotsiin "pelastettujen" sotalasten kokemuksia. Monilapsinen perhe päätyi lähettämään peräti neljä veljestä toivoen heille yhteistä sijoituskotia. Niin ei tietenkään käynmyt. Mutta olipa riemullista lukea, miten kaikki neljä kokivat,ajoittaisista vaikeuksista huolimatta, Ruotsin ajan suuresti rikastuttaneen heidän elämäänsä. Muistot olivat voittopuolisesti hyviä ja yhteys toiseen kotiin säilyi pitkään.