1243654882_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

2000-luvun alussa näin Helsingin kaupunginteatterissa Kukka-Maaria Karjalaisen "Isä"-kirjan pohjalta sovitetun näytelmän. Silloin ajattelin, että kirjakin olisi mielenkiintoista lukea, mutta lukematta se jäi. Nyt se sattui silmiin sivukirjastoni hyllystä uudemman luettavan puutteessa.

Olen vuosien kuluessa lukenut monenmonta pojan kirjaa isästään. Oli mielenkiintoista vaihtelua nähdä, miten tytär kirjoittaa ja ainakin tämä tytär kirjoitti aika lailla eri otteella.  Kun poikien teksteissä näkyy useinkin isän antaman mallin ja mitan täyttäminen, isän kiitoksen ja hyväksynnän loputon etsiminen, se näytti puuttuvan. Tosin Kukka-Maariakin väitteli aikanaan tohtoriksi isänsä alalta, painaen päähänsä isältä perimänsä tohtorin hatunkin.

Kirja kertoo surullisen tarinan peräkylän pojasta, joka poikkeuksellisella lahjakkuudellaan ja sinnikkyydellään selvitti tiensä kunnianhimoisesti hyvin nuorena aina valtakunnan politiikan miltei ylimmille paikoille asti. Ja kun putoaminen sitten alkoi, se oli nopea ja raju.

Kirja kuvaa yhden ihmisen ja koko perheen tragediaa. Se kuvaa säälimättömästi, miten alkoholi ja vieraat naiset tuhoavat yksilön ja kodin. Miltä tuntuu, kun kiitoksen ja ylistyksen sijasta tuleekin lokaa joka ovesta ja ikkunasta. Itsekin paljon sietäneenä, en voi olla ihmettelemättä Päivi-vaimon kykyä ja tahtoa selvitä avioliitossaan.

Kirja on myös avara ikkuna aikakauden politiikkaan. Tutut nimet: Korsimo, Sukselainen, Virolainen, Vennamo ja tietysti Kekkonen vilahtelevat tekstissä.

Kirjan teksti eteni mielenkiintoisesti. Periaatteessa kuljettiin ajan mukana, mutta toisaalta asiassa kuin asiassa katsottiin samalla kauemmas, usein vuosikymmeniäkin eteenpäin. Kuvitus eteni ilmeisesti samalla periaatteella, joka ei kyllä auennut minulla. Kuvat eivät olleet minkäänlaisessa aikajärjestyksessä, enkä ymmärtänyt ylipäänsäkään, missä järjestyksessä ne olivat. Mutta mielenkiintoisia kuvia perhealbumista jotenkin ihanasti sikin sokin.

Siinä määrin uppouduin kirjaan, että etsin Ylen elävästä arkistosta Kukka-Maarian haastattelun kirjan ilmestyttyä (1998) ja vilkaisin samalla muutamaa Ahdinkin esitystä. Ylen arkisto ja Yle Areena ovat oikea aarrearkku varsinkin tällaiselle ilman TV:tä elävälle ihmiselle. Siellä voisi kuluttaa aikaa aivan loputtomasti.