Kerrankin ajoissa asialla. Lainasin nimittäin jo viime viikolla Laila Hirvisaaren "Minä Katariina" (2011) uutuuden kuuntelukirjana ja nyt se onkin Finlandia-palkintoehdokkaana.  Muista ehdokkaista olen lukenut vain Kristina Carlsonin mainion "Herra N. päiväkirja" (2011).

Hirvisaaren kirja on suurimmalta osalta yksinpuhelua. Vanheneva Katariina on loukannut jalkansa ja vuoteen omana hän innostuu muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan tukenaan ylihoviherra ja rakas ystävä Leon. Vain Leonin vaimo Aleksandra ja muutama muu lähiystävä saavat puneenvuoron.

On tarkoitus laatia muistelmat ja Leon Dinikin, joka on seurannut Katariinaa jo 55 vuotta, on kirjurina. Samalla hän on Katariinan muisti ja omatunto,  joka oikoo pahimpia muistiharhoja ja palauttaa muistelijan takaisin joskus kipeäänkin todellisuuteen.

Katariina pyrkii omasta mielestään rehellisyyteen. Hän näkee itsensä kovin puhtoisena ja viattomana. Hyvää hän on aina tarkoittanut ja parhaansa tehnyt, vaikka olosuhteet ovat monesti olleetkin vaikeat.

Aika loppuu kesken. Muistelijat väsyvät ja kuolema yllättää. Katariina ehtii käydä läpi ensimmäiset 33 elämänsä vuotta. 33-vuotiaana hänet kruunattiin tsaarittareksi. Hallitsijan 33 vuotta pilkahtelevat esiin vain jossain nuoruusmuistojen lomassa.

Kirja on mielenkiintoinen hyppy historiaan. En tiedä, olivatko kirjassa lainatut kirjeet aitoja. Sitä ei ainakaan ääniversiossa mainittu. Mutta tarkasti kirjailija on aiheeseensa paneutunut. Miljöö on aito, vaikka Katariinan mietteet toki fiktiota,

Ainakin minulle tuli paljon lisää tietoa ja uusia näkövinkkeleitä Katariinan aikaan. Tokihan Hirvisaari hallitsee sujuvan kertojan taidot.