Maeve Binchyn ensimmäiset kirjat 1980-luvulla olivat minulle oikein löytö. Luin autuaana ja odotin innolla uusia. Myöhempi, 90- ja 2000-lukujen runsas tuotanto, on tullut luettua, mutta ei enää samalla mielenkiinnolla. En ehkä itsekään ole enää ihan sama ihminen.

"Hopeahäät" toki taas lainasin, ehkä jo siksi, että minulla oli omissa hopeahäissäni miltei samanlainen tulppaanikimppu. Vähän enemmän siinä oli pitsiä ja helmiä.

Kirjassa vietetään hopeahäitä. Kirja syventyy ihmissuhteiden monimutkaisiin kuvioihin. Se kertoo väärinkäsityksistä, jotka voivat muuttaa koko elämän suunnan, vääristä luuloista ja odotuksista. Se kertoo kaappien luurangoista.

Binchyn kirjat eivät ole liian imeliä tai liian surkeita, mutta toisaalta ne ovat liian kesyjä, jotenkin liian siistejä minun nykyiseen makuuni. Välillä tulee tunne, että kirjailija haluaa opettaa lukijaa: Älä elä näin, vaan näin!

Ehkä minua ärsyttää tunne, että kaikki selitetään auki. Lukijalle ei jää mitään oivallettavaa.