Ikimaailmassa ennen ei ole julkaistu näin paljon kirjoja vanhenemisen taidosta. Ei toki ennen ole tultukaan yleiseti näin vanhoiksi.

Riikka Juvosen "Onneksi en ole enää nuori", tuntui jo nimeä myöten hieman yltiöpäiseltä.
Jos nuoruudessa oli omat hankaluutensa, riittää  niitä vanhuudessakin, minun mielestäni.
Yksi hyvä ajatus kirjasta jäi mieleen. Kirjoittaja kehoitti meitä iloitsemaan menetyksen suruista. Sehän kertoo vain, että meillä on ollut ilo omistaa jotain hyvää. Sitä muistoa kannattaa vaalia, eikä surra menetettyä.

Vappu Taipaleen "Isoäitikirja" on jo vuodelta 2002. Luin jo aiemmin hänen uudemman teoksensa "Vanha ja vireä"(2011) ja jotenkin pidin siitä paljon enemmän. Mielestäni jälkimmäisessä oli mukavampi persoonallinen ote, oli omia kokemuksia ja tutuilta lainattuja.