1803942.jpg

Matti Lehtolan "Sisar Ursula" suorastaan hyppäsi käsiini kirjaston hyllystä. Muistin oitis Lehtolan kirjan tädistään Laura Lehtolasta, "Viimeinen katekeetta". Se oli vallan loistoteos aikoinaan, joskus 80-luvun alulla. Pomppasi oitis Hesarin eniten luettujen kirjojen listalle. Kirjasta otettiin toinenkin painos, joka meni kai sekin kuin kuumille kiville. Jotain samaa toki odotin taas, mutta tällä kerralla kyllä petyin pahasti.

Sisar Ursulassa olisi aineksia paljon parempaan, kuin mitä kirjaan oli saatu. Ursula saapui nuorena ja innokkaana aloittelemaan rajaseutusisaren virkaa Inarin pohjoisosaan 1959. Siellä hän myös työnsä päätti eläkkeelle jäämiseen, oltuaan välillä pitkän rupeaman vanhainkodin johtajana samoilla nurkilla.

Koko kirja jäi jotenkin hämäräksi. Ensinnäkin on kirjoittajaksi merkitty Matti Lehtola, kuitenkin koko kirja kertoo minämuodossa sisar Ursulan elämää. Minkäänlaista saatetta tai selitystä asialle ei ole.

Kertomista riittää, riittäisi varmaan paljon enemmänkin kuin suppeahkoon kirjaan on otettu. Useimmat tarinat tuntuvat liiaksi tiivistetyiltä, jäävät kuin kesken. Kun esimerkiksi kerrotaan, miten sisar tiettömien taipaleitten takana, joutuu suorittamaan oikean leikkauksen vain partakoneenterä apunaan, jää jännittävä juttu kovin vaillinaiseksi, kun ei kerrota, mitä oikein leikattiin, oliko jotain puudutusta  edes käytössä? Potilas kumminkin toipui.

Samoin, sisaren perhe-elämää otetaan esiin, mutta pätkittäin, kuin verhojen välistä tirkistellen. Kun kerran kerrotaan sulhasesta, olisi ollut hauska kuulla häistäkin ja kun kerran kerrotaan myöhemmin tyttäristä, jossain sivulauseissa lähinnä, niin olisi kyllä kiinnostanut kuulla enemmänkin. Millaiset olivat äitiyslomat vaikka? Hämäräksi jää, oliko avioliitto suurin syy, kun sisar vaihtoi seurakunnasta vanhainkotiin?

Kyllähän kirja antaa kuvaa työn vaikeudesta tiettömillä korpitaipaleilla, varsinkin kun kirkkoherra tuntuu vastustavan kaikkea mahdollista, mitä nyt vastustaa voi. Paljon enemmän ja perusteellisemmin kerrottuna olisin mieluusti lukenut noista ajoista. Toki muistan, että täällä etelässäkin vielä 50-60-luvuilla diakonissa kulki polkupyörällä ja myöhemmin mopolla, eikä avioliittoa pidetty suinkaan suotavana. Miten paljon hankalampaa kaiken on täytynyt olla pohjoisen kairoissa.

Hyvästä aiheesta aika keppoinen kirja. Ikävä kyllä.