Luin sitten samantien toisenkin kirjan Kiinasta. Lisa See "Lumikukka ja salainen viuhka" kertoo 1800-luvun alkupuolen kiinasta, syrjäisen seudun pienestä Yao-vähemmistöheimosta.

Kirjailija oli todella paneutunut asiaansa ja tehnyt ilmeisesti valtavan määrän tutkimustyötä kirjaansa varten.  Välillä tuntuikin kuin olisi lukenut kansatieteellistä tutkimusta, mikä sinänsä oli hyvinkin mielenkiintoista.

Jalkojen sidonta on toki tuttua, mutta missään en ollut aikaisemmin lukenut näin tarkkaa selostusta. Samoin ensi kerran selvisi, että noin joka kymmenes tyttö kuoli tulehdusten seurauksena. Ihmeen harvat oikeastaan. Hämmästyin myös tietoa, että syrjäseuduilla jalkoja sidottiin vielä 1950-luvulla. Siis näitä naisia täytyy vielä olla elossakin!

Toinen mielenkiintoinen asia oli naisten oma salainen kieli "nu shu", jota naiset käyttivät keskinäisessä kanssakäymisessään. Tästä en ollut kuullut ikinä aikaisemmin. Ehkä kieli ei ole ollut käytössä kaikkialla Kiinassa.

Nautin lukiessani kirjan tarkkaa kuvausta naisten elämän arjesta ja juhlasta, vaatteet, ruuat, arkiaskareet, avioliitot, syntymät ja kuolemat, kaikki käytiin huolella läpi.

Keskeiseksi nousivat naisten väliset suhteet. Paitsi suhteet perheen sisällä, naisten kammarissa, oli suhteita ulkomaailmaan, valasisaruus ja vertaiystävyys. Nämä olivatkin verrattomasti tärkeämpiä kuin suhteet miehiin.

Minulla on hyllyssäni muutamia vanhempia kiina-kirjoja. Haaveilen aina ehtiväni joskus taas lukea ne.