Luin peräkkäin Emma Donoghuen "Huoneen" ja Natascha Kampuschin "3096 päivää" Mielenkiintoinen vertailu, kun molemmissa on sama aihe, mutta toinen on totta ja toinen mielikuvitusta.

Emma Donoghue kuvaa vankeutta viisivuotiaan pojan näkökulmasta. Poika on syntynyt pieneen huoneeseen, eikä muusta tiedä, kunnes äiti vihdoin kertoo, että TV:n henkilöt ja maailma ovatkin totta ja että he ehkä voisivat paeta ulos, todelliseen maailmaan.  Lopulta pako onnistuu ja edessä on etenkin lapselle aivan uusi ja pelottava maailma, johon sopeutuminen vie aikansa.

Kirja kuvaa upeasti äidin tapaa selvitä ja rakentaa lapselleen ehjä ja turvallinen maailma huolimatta katkeran ankarista olosuhteista.

Natascha Kambusch joutui kokemaan kaiken oikeasti. Hänet siepattiin kymmenvuotiaana ja hän kärsi yli kahdeksan vuotta, paitsi eristystä sellisssään, myös nälkää ja pahoinpitelyitä. Kirja on kauhistavaa luettavaa. On suoranainen ihme, että lapsi selvisi edes fyysisesti kaikesta siitä mielettömästä väkivallasta, jota joutui kärsimään. Puhumattakaan henkisestä paineesta, jonka alla hän eli koko nuoruutensa toivottamassa vankeudessa.

Kambuschin kirja on uskomaton todiste ihmisen kyvystä sopeutua ja selvitä kauheimmistakin tilanteista, jos henkiset voimavarat riittävät.  Kambusch kirjoittaa tyynen toteavasti kauheuksista, joita kohtasi. On aivan käsittämätöntä, miten hyvin hän tuntuu toipuneen.

Molemmissa kirjoissa ihmettelin samaa. Ihmisen kykyä selvitä. Kykyä löytää elämälleen merkitystä kurjimmissakin olosuhteissa. Kykyä elättää toivoa vuodesta toiseen toivottomuuden keskellä.