1956652.jpg

Kun näin uutuushyllysä Tamara McKinleyn tuoreimman: "Unimaisemat", tartuin siihen ihan innolla. Muistan lukeneeni hänen esikoisensa "Matildan viimeinen valssi" ja jotain muutakin olen tainnut lukea: "Viinitila" kuulostaa etäisen tutulta. Mieleen on jäänyt kuva miellyttävästä ja viihdyttävästä lukuromaanista, juuri sopivasta ajanvietteestä sateisen illan sohvalle takkatulen lämpöön.

Kirjan puolivälissä eli noin sivulla 200, alkoi toivo hiipua. Alkuosa kuvaa vielä aika mukavasti vuosisadan alkupuolen Australiaa, elämää kiertolaisena teatteriseurueessa. 30-luvun lamavuodet vievät kirjan päähenkilöiltäkin elannon, mutta sitten alkaa tapahtua, noustaan ryysyistä rikkauteen ja kuuluisuuteen.

Tiedän, että totuus voi olla tarua ihmeellisempää ja tämähän on vain romaani, mutta jotain todentuntua sentään toivoisin, jotain uskottavuutta. Teoksen tapahtumat ja henkilöt ovat täydellisen epätodellisia ja aivan epäuskottavia. Myös kielenkäyttö oli minulle vierasta. En pitänyt siitä paikkapaikoin ollenkaan. Romantiikka on kankeata ja ennalta-arvattavaa, kuten pieni jännitysjuonikin.

Parasta kirjassa olivat kuvaukset maisemista ja alun arjesta. Siitä kai nimikin juontaa.

Luin kirjan loppuun, koska tapaan yleensä tehdä loppuun aloittamani homman, mutta tuskin palaan enää kyseisen kirjailijan teoksiin.