Koska olen lukenut Kirsti Ellilän pappistrilogian aiemmatkin "Pappia kyydissä" (2009) ja "Pelastusrenkaita" (2010), luin viimeisenkin "Ristiaallokkoa" (2011).

Kun olen itse katsellut 35 vuotta sisältäpäin pappisperheen elämää ja hyvin läheisesti tuntenut myös Luther-säätiön väkeä (vrt kirjojen Timoteus-yhteisö), niin luen varmasti näitä kirjoja hieman eri asenteella kuin ihan ulkopuoliset.

Aiemmissa kirjoissa minua häiritsi jonkinlainen epäuskottavuus, vaikka kirjat kuulema perustuivat ihan oikeisiin ihmiskohtaloihin. Tämä kirja sen sijaan tuntui minusta hyvinkin todenmukaiselta arkirealismilta. Aulis-isän nostaminen päähenkilöksi oli piristävä veto.

Aulis-pastori tuntuu välillä miltei normaalilta, kunnes usko taas yllättää ja mies vetäytyy uskon vaatimiin ampumahautoihin.

Samat kysymykset nousivat mieleeni, kuin lukiessani Maria Åkerblomista. Miksi jotkut ihmiset tarvitsevat niin ahdasta uskoa?  Mihin elämän ongelmiin se antaa ratkaisun?