Bo Carpelanin "Kesän varjot" (2005) sai aikanaan Finlandia-palkinnon ja jäi silloin lukematta. Hyvä kun nyt tuli luettua. Ystävä tarjosi hyllystään.

Carpelan kirjoittaa lapsuuden muistoja, omia tai lainattuja tai kuviteltuja, mutta hienoja, hauraita muistoja. Kirjassa vanheneva mies kulkee lapsuutensa maisemissa. Hän elää niin voimakkaasti muistoissaan, ettei lukija aina tahdo tietää eletäänkö menneessä vai nykyisessä. Se ei haittaa. Muistot muodostavat kimmeltävän seitin nykypäivän ylle.

Carpelan kirjoittaa viipyilevän kauniisti. Monesti pysähtyy lukemaan uudestaan, miettimään.

Kun itse olen ollut aikamoinen romujen keräilijä, sain melkein synninpäästön tässä kohtaa: "Esineet muistuttavat, tekevät meistä hiukan elävämpiä, koskettavat kätkettyjä muistoja. Näkymätön aika seisahtuu."

Hieno kirja.