Paul Auster "Sattumuksia Brooklynissa" on syksyn kehuttuja ja kiitettyjä kirjoja. Siis lukemaan.

Kun kirjan päähenkilö jo alkusivuilla kertoo: "Lukeminen on minulle pakotie ja nautinto, lohduttaja, mieluisin stimulanttini: lukeminen pelkästään lukemisen ilosta ja siitä kauniista hiljaisuudesta, joka ympäröi lukijan silloin, kun hän kuulee kirjailijan sanojen resonoivan tajunnassaan." Niin tutulta tuntuu.

Kirja levittää eteemme varsin sekavan henkilögallerian. "Isä, jonka tytär ei halua olla enää missään tekemisissä hänen kanssaan. Veli, joka ei ole nähnyt saati kuullut sisarestaan kolmeen vuoteen. Ja pikkutyttö, joka on karannut kotoaan eikä suostu puhumaan." Nämä ja monia muita vielä oudompia ja taustaltaan hämäriä yksilöitä riittää.

Juoni on loppujenlopuksi aikamoista saippuaoopperaa. Elämän monin tavoin rujouttamat ihmiset etsivät omaa paratiisiaan, haavemaataan, "Hotelli Eksistenssiään". Yllättävän moni sen myös löytää.

Kirjasta jää hyvä mieli. Sellaisia kirjoja ei nykyaikana ole liikaa.

Haluan lainata tähän vielä pätkän tekstiä: "Hänellä oli tarina, ja kun ihmisellä on onni elää tarinassa, mielikuvitusmaailmassa, tämän maailman tuskat katoavat. Sillä niin kauan kuin tarina jatkuu, todellisuutta ei ole."