Kun vuosia sitten äidilleni tilaama ET-lehti alkoi tuntua ihan luettavalta, minua vähän kauhisti. Nyt sitä jo huomaa lukevansa sujuvasti yhä uusia vanhuksista kertovia kirjoja.

Luin peräkkäin kaksi aiheeltaan ja käsittelytavaltaan melko samanlaista teosta. Penelope Livelyn "Kuutiikeri" on vuodelta 1988 ja Arne Nevanlinnan "Marie" oli viime vuoden Finlandia-palkintoehdokas. Kuutiikeri on peräti voittanut 1987 Englannin Booker-palkinnon, joka on yksi koko maailman merkittävimpiä kirjallisuuspalkintoja.

Molemmissa kirjoissa vanhus kuolinvuoteellaan muistelee ja mietiskelee elettyä elämää. Lapsuus, nuoruudenrakkaudet, lasten syntymä, ulkopuolinen maailma, jopa maailman historian suuret käänteet nousevat muistoista välillä sumentuen ja sekavina, välillä kirkkaina ja tuoreina.  Muistot ovat kuin kaleidoskooppi, näyttäytyvät toisinaan eri valossa, erilaisina koosteina.

Oikeastaan kirjat muistuttavat toisiaan niin hämmästyttävässä määrin, että peräkkäin luettuna juonet tahtoivat mennä päässäni sekaisin.

Nevanlinnan kirja kertoo yhdestä ainoasta päivästä, vuosisadan viimeisestä ja Marien viimeisestä. Toisaalta kirjassa kulkee kakkosjuoni, joka etenee harvoina päiväkirjamerkintöinä useiden vuosien välein. Juonet ja elämänkohtalot toki risteävät.

Kirjan loppuratkaisu yllättää.