1549074.jpg

Kun viettää äitienpäivää yksin, kaukana kaikista pienistä ja suuremmista rakkaistaan, on vaarassa vajota melkoiseen melankoliaan, jopa itsesääliin. Olin ennalta torjunut näitä mahdollisuuksia varautumalla viikonloppuun valtaisalla kevätsiivousurakalla ja hyvillä kirjoilla. Ikkunat kirkastuivat, verhot ja matot menivät vaihtoon ja mainio kirja tuli luettua.

Solveig Torvik, amerikkalainen journalisti, kiinnostui sukunsa vaietuista taustoista ja aloitti oman sukututkimuksensa. Se vei viisitoista vuotta, mutta tulosta syntyi. Lopulta hän kirjoitti neljän naissukupolven romaanin, jonka henkilöt ja tapahtumat ovat kaikki totta. Toki paljon paneutumista aikaan ja mielikuvitusta on tarvittu täyttämään tietojen antamaa luurankoa. Lopputulos on todella lukemisen arvoinen, "Äitien veren perintö, Romaani suomalaissyntyisistä siirtolaisnaisista".

Tarina lähtee liikkeelle Suomesta, Rantsilasta, 1850-luvulta. Kaiken kurjuuden keskellä äiti lähettää 12-vuotiaan tyttärensä Norjaan, Ruijaan, kävellen kulkukauppiasveljensä mukana. 800 kilometrin matka taitetaan talvella, koska tiettömissä taipaleissa on talvella jokien jäällä helpompi kulkea ja saamelaisilta voi ostaa porokyytiä yli viimeisten tuntureiden.

Kirja kertoo loputtomasta kodittomuudesta, nälästä, sodan kauhuista, pohjattomasta köyhyydestä, naisten surkeasta asemasta, seksuaalisesta väkivallasta, mutta myös sitkeistä naisista, jotka eivät luovu toivosta, eivätkä menetä itsekunnioitustaan surkeimmissakaan oloissa. Äideistä, joiden on pakko jopa luopua lapsistaan, taatatkseen heille edes katon pään päälle ja jokapäiväisen leivän.

Hieman korvaan sattui henkilöiden hienon kirjakielinen replikointi jo 1800-luvun torpissa, mutta muuta vikaa en kirjasta löytänytkään.

Kirja karkotti todella tehokkaasti yksinäisen äitienpäivän mahdollisen itsesäälin. Miten hyvin meillä kaikki sentään on. Miten etuoikeitettua elämää me elämmekään.