Lomaillessani luin toki monta kirjaa, mutta kamera unohtui kotiin, siis ei kansikuvia. Kim Edwardsin "Muisto tyttärestäni" olisi ollut kansikuvan arvoinen. Kiehtova, kiinnostava kansi ja hieno kirja.

Kirjan kannessa tummalla pohjalla leijuu valkea, harsomainen, pienen tytön essumekko, kuin meduusa meressä. Itselläni on miltei samanlainen vanhassa valokuvassa vuodelta 1950.

Kirjan juoni alkaa varsinaisesti lumimyrskyisestä yöstä, jolloin nuori äiti synnyttää kaksoset. Toinen on terve poika, mutta toinen down-syndroomainen tyttö. Eletään muistaakseni 1960-luvun alkua. (Muistankohan ihan oikein?) Lääkäri-isä, joka auttaa vaimoaan synnytyksessä, lähettää tytön suoraan laitokseen, ajan tavan mukaan, ja valehtelee hädissään vaimolleen lapsen kuolleen. Hän haluaa vain säästää vaimoaan, mutta valheiden vyyhti johtaa lopulta umpikujaan.

Juoni jakautuu kahtia. Toisaalta seurataan tyttösen kohtaloa, toisaalta pienen perheen elämää, jota salaisuus kalvaa ja tuhoaa.

Kirja ei varsinaisesti pohjaudu tositapahtumiin, mutta kirjailija on saanut inspiraation kirjaansa kuultuaan vanhasta  miehestä, joka oli surrut lohduttomasti menettämäänsä sisarusta, joka oli vammaisuutensa tähden salattu ja piilotettu laitokseen.

Aihe on edelleen ajankohtainen. Vain muutama vuosikymmen sitten meilläkin laitosta suositeltiin sijoituspaikaksi melko lievästikin vammaisille. Nykyään heidät hoidetaan kodeissa, mutta toisaalta sikiödiagnostiikka antaa mahdollisuuden eliminoida esim. down-syndroomaiset lapset.

Omalla kohdallani kirja nosti esiin muistoja 1960-luvun lopulta, jolloin olin kesätöissä mielisairaalassa. Sinne oli sijoitettu paremman paikan puutteessa myös lievästi kehitysvammaisia lapsia ja nuoria. Yritin opettaa heitä lukemaan. Tosin huonoin tuloksin