Pariisilainen Tatiana de Rosnay kirjoittaa jatkuvasti ajankohtaisesta aiheesta, toisen maailmansodan juutalaisvainoista. Hänen kirjansa lähtökohtana on todellinen tapahtuma heinäkuulta 1942, jolloin Ranskan poliisi kokoaa pariisilaiselle pyöräilystadionille juutalaisia vietäväksi Auschwitziin.

Tarinan henkilöt ovat keksittyjä. Seurataan yhtä aikaa 10-vuotiasta juutalaista Sarah-tyttöstä ja 60 vuotta myöhemmin elävää toimittajaa, joka tekee Pariisissa juttua pakkosiirroista amerikkalaiseen lehteen. Ja kuten arvata saattaa, juonet tulevat risteämään.

Kirjan alku antaa aiheen odottaa paljon.

Jo alkusivuilla minua alkoi ihmetyttää ja ärsyttää, miten kirjoittaja esitti tytön ajatuksia. Olen päivittäin tekemisissä kymmenvuotiaitten lasten kanssa, enkä usko, että sen ikäinen ihmettelisi, miten äiti näyttää vanhentuneen äkisti. Näyttää ikäistään 30 vuotta paljon vanhemmalta. En myöskään usko, että ainakaan tavallinen kymmenvuotias osaisi miettiä, miten ranskalaiset poliisit saattoivat olla niin töykeitä lapsillekin. Eikö heillä ollut itsellään lapsia. Minusta ne ja monet muut olivat aikuisen, eivät lapsen ajatuksia. Toisaalta sama lapsi ei tuntunut ymmärtävän, että lapsi kuolee ollessaan viikkoja ilman ruokaa ja juomaa.

En pitänyt kirjan joksenkin siirappisesta rakkaustarinastakaan, jolla karmeudet oli kuorrutettu.

En voi ymmärtää, miten teosta on takakannen mukaan voitu verrata "Sophien valintaan".

Minusta kirja kokonaisuutena oli lattea, yllätyksetön ja turhan siirappinen huolimatta kaikista kauheuksistaan.