1242960555_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kaksi viime vuonna ilmestynyttä kotimaista kirjaa. Toinen kertoo lapsuudesta toinen vanhuudesta. Luin kirjat peräkkäin ja koin jotain hämmentävää yhteistä näissä kirjoissa. Johtuneeko kirjailijoiden iästä. molemmat ovat kahdeksankymppisiä.

Bo Carpelanin "Lapsuus" kuvaa unenomaisen taikavoimaisesti helsinkiläispojan lapsuutta 1930 luvulla.  Carpelanin kielenkäyttö hakee vertaistaan. Kielen maisema piirtyy lukijan eteen milloin turvallisena milloin outona ja pelottavana.  Kodin lämpöisen lukulampun valopiirin ulkopuolella alkaa tapahtua pelottavia asioita.  Lapsuus lopuu sodan ensimmäisten hälytyssireenien ulvontaan.

Sisko Istanmäki kuvaa "Yöntähdessä" ikäistensä kahdeksankymppisten elämää ja kuolemaa.  Miltä tuntuu, kun on jäänyt elämässä yksin. Miehet ovat poissa, jos heitä on ollutkaan. Lapsetkin ovat tavalla tai toisella tuottaneet pettymyksiä.

Miltä tuntuu, kun fysiikka alkaa pettää? Miltä tuntuu, kun luomisvoima katoaa kirjailijalta tai taiteilijalta? Miltä tuntuu katsella ikätoverien raihnaantumista? Miltä tuntuu, kun raha ei riitä edes lääkkeisiin?

Miltä tuntuu lopulta luopua kaikesta?

Minusta kirja oli surullinen kirja.  Onnellisin vanhus taisi olla hän, joka oli unohtanut nuoruutensa inhat sivuraiteet ja onnettomin hän, joka muisti kaiken liiankin hyvin.

Kirjassa oli aivan herkullinen kuvaus taivaasta. Savusauna odotti tuoreine tuoksuvine vastoineen ja tuttu repalekorvainen kissa istui rantakivellä.

Kirjoja lukiessani mietin, pitääkö ihmisen olla kyllin kauan elänyt voidakseen kuvata elämän ääripäitä niin viiltävän herkästi ja terävästi.