En voi käsittää, miksi minulla meni tähän kirjaan pari viikkoa. Toki paksuutta on liki 700 sivua ja teksti tiivistä sekä painoasultaan että sisällöltään, mutta sittenkin. Kai talven pimeys ja pakkanen unettivat tavallista enemmän.

David grossmanin "Sinne missä maa päättyy" (2011) on mahtava teos. 

Kun israelilainen Grossman aloitti kirjaa, hänen vanhempi poikansa oli vielä armeijassa ja kun tämä vapautui, astui nuorempi palvelukseen. Grossman kertoo, että ainakin alitajuisesti, hän kuvitteli kirjoittamalla pitävänsä pojan hengissä. Toisin kävi. Kun kirja oli miltei valmis nuorempi poika kaatui vain 20-vuotiaana. Grossman kirjoitti kirjan uudelleen. "Se mikä muuttui eniten...oli todellisuuden kaiku."

Myös kirjassa äiti yrittää pitää poikaansa hengissä. Hän lähtee kotoaan ilman kännykkää vaeltamaan Galiean kukkuloille. Kun kuoleman sanansaattajat eivät voi häntä tavoittaa, hän epätoivoisesti toivoo säästävänsä poikansa hengen.

Seurakseen epätoivoiselle vaellukselleen hän raahaa mukaansa nuoruudenrakkautensa, joka yllättäen on myös pojan isä. Sekava, päämäärätön vaellus kestää ja kestää. Äiti haluaa kertoa poikansa elämän tämän isälle, joka ei pojastaan mitään tiedä. Kun hän rakentaa pojan elämän kertomalla sen, jää jäljelle edes jotain, jos pahin tapahtuu.

Kirja on voimakas kannanotto sotaa vastaan.