1638433.jpg

Näkyvät kuuntelukirjat kiinnostavan muitakin. Yritin löytää jotain sadepäivien ompelu-urakan siivittäjäksi, mutta vain Hannu Mäkelän "Äiti" löytyi hyllystä jotenkin kelvollisena. Olen tosin kirjan lukenutkin, sehän ilmestyi liki 10 vuotta sitten, mutta tekijän lukemana loistavaa uusiokuultavaa.

Mäkelä saa kutsun äidin kuolinvuoteelle. Arvioitu elinaika 15 minuuttia. Mutta eipä äiti suostukaan kuolemaan. Elää vielä yli neljä kuukautta. Sitähän lapset eivät voi tietää. Alkaa päivystys. Joka päivä toinen sisaruksista käy äidin luona. Huolehtii myös syöttämisen.

Aika kuluu. Syksy vaihtuu talveksi, lumi kattaa maan, joulu tulee ja menee. Mitä miettii kirjailija istuessaan äitinsä vuoteen äärellä? Hän alkaa kirjoitella muistiin äitinsä puhetta ja omia ajatuksiaan. Ensin pienille taskunpohjan paperilapuille, ostoskuiteille ja muille joutopapereille. Sitten ostaa vihon. Se täyttyy ja toinenkin. Lopulta äiti sitten kuolee, hiljaa, yksin, yöllä. Äiti haudataan. Jäämistö raivataan.

Kirja on hieno, syvälleluotaava kertomus äidistä ja pojasta. Välillä puhuu äiti omiaan. Hän katselee huoneensa katosta jo taivaan touhuja ja kommentoi niitä. Tuntee toisinaan poikansa, useimmiten ei. Välillä muistelee poika lapsuuttaan, koko elämäänsäkin. Hienovaraisesti kuvataan rakkautta, sitä mikä oli ja on nyt. Lopussa vielä poika katselee jo kuolleen äitinsä jäämistöstä valokuva-albumia. Miten kuvien henkilöt elävätkään. Kauan sitten kuolleet.

Ihmettelen pojan jaksamista. Ihmettelen sitä kauneutta ja hellyyttä, joka kirjasta piirtyy. Voiko se olla tottakaan?

Kirja tietysti nostaa mieleen oman äitini kuoleman muistot. Minä en istunut hänen kuolinvuoteellaan, mutta jotenkin ajattelen, että äitini elämän viimeiset 10 vuotta leskenä olivat hänen "kuolinvuodettaan" ja niitä seurasin melko tiiviisti. Äitini täytti 84 vuotta, kun isä, nelisen vuotta vanhempi, kuoli yllättäen kotona keinutuoliin. Seuraavat 8 vuotta äiti eli ja asui yksin isossa omakotitalossaan seuranaan vain oman rapistuvan muistinsa kasvattamat menneisyyden haamut. Hän eli usein menneissä. Haikaili kanojaan 40 vuoden takaa tai lampaitaan 70 vuoden takaa nuoruudestaan. Kuka niitä nyt ruokki? Hän kun ei itse päässyt enää ulos. Ovi oli lukittava, kun hän saattoi kaatuilla ja eksyä kotipihallaan hakiessaan entisiä pihojaan.

Viimeiset kaksi vuotta hän vietti laitoksessa. Hyvän hoidon sai, mutta ei enää tuntenut meitä lapsiaan edes. Minut toki viimeksi, melkein loppuun asti. Omia vanhempiaan kaipasi itkien ja hädissään. Yöllä hänkin kuoli ja yksin.

Mäkelän kirja nostaa muistoja, panee miettimään. Saumurini surraa. Valmistuu pino kestovaippoja pienimmälle lapsenlapselleni. On kasvanut jo ulos entisistä.

En voinut olla äitini luona hänen viimeisinä viikkoinaan, en olisi ehkä jaksanut/halunnutkaan. En voi olla päivittäin lastenlasteni kanssa, en edes viikoittain. Mutta ajattelen, että kosketan heitä päivittäin ompelemieni kestovaippojen avulla. Pienten autojen sekaan ompelen paljon rakastavia ajatuksia.

Ehkä he muistavat minua, kun olen poissa.