Olen lukenut joskus muinoin Hilkka Ravilon "Mesimarjani, pulmuni, pääskyni" (1997), en kyllä muista siitä muuta kuin nimen. Kumminkin nappasin Ravilon uusimman "Nimeltään Eerika", alaotsikkona on rikosromaani. Ei kirja kyllä minusta mikään rikosromaani ollut. Kyseessä on pikemminkin romaani, jossa tehdään rikos.

Minua jäi muuten suuresti vaivaamaan, miten voisi olla mahdollista, että kun vanhus juo lipeävettä kahvikupista, ei ainoaa paikalla olevaa, eli miniää osata epäillä? Ja vielä kummenpaa, miten muka jälkikäteen ruumis ylöskaivamalla voitaisiin todistaa jotain? Siis mitä? En ymmärtänyt. Ja vielä sekin, että kahvikupit olivat Arabian Ruskaa, joten lipeävesi ei erottunut ! Voi hyvät hyssykät, lipeävesihän on maidonvalkoista ! Mikä kaikki tässä oikein mättää?

Kirjan henkilöt, ovat kylmiä ja itsekkäitä ihmisiä. Heihin on vaikea, miltei mahdoton samaistua tai tuntea edes myötätuntoa.

Mutta jotain kirjassa on, koska luin miltei malttamattomasto 400-sivuisen eepoksen alusta loppuun. Ehkä parasta oli arkisen elämän kuvaus. Köyhän vanhenevan naisen elämä ja lapsuus heräsivät eloon lukijan mielessä.

Sen verran kiinnostuin, että hain toisenkin, "Yö yllä viljan" (2001) Tähän kirjaan sopii kaikki, mikä edelliseenkin. Kylmiä, itsekkäitä ihmisiä, rikos ja tarkka arjen kuvaus. Tällä kertaa köyhän työläisnaisen lisäksi saivat maalaiselämä ja perinteet runsaasti sivuja.

Molemmissa teoksissa minua tökkäsi ankara kirkonvastaisuus. Taustalla näytti olevan huonot kokemukset vanhoillislestadiolaisuudesta, joka laajeni käsittämään koko kirkkoa. Papit esitettiin varsinaisina verenimijöinä ja ja kirkon touhu kammottavana itsekkäänä aivopesuna.