"Näitkö silloin sodan aikaan Biafran lasten kuvat, / joista tukkalaikut punertavat erottuvat? / Kuvittele tikunlaihat raajat niiden lasten / pallovatsa, ohut iho tiukkaan luita vasten."

Minulle 60-luvun lopun lehtikuvat Biafran sodan nälkäisistä lapsista olivat ensimmäinen kosketus nälkään. Luulen, monelle muullekin. En ole koskaan unohtanut niitä.

Chimamanda Ngozi Adichien kirja "Puolikas keltaista aurinkoa" kertoo Biafran sodasta. Hän on itse syntynyt vasta 1977, mutta hänen vanhempansa ja sukunsa ovat kokeneet sodan. Hän kertoo heidän suullaan, silmillään ja ihollaan.

Kirja kertoo sodasta varakkaan perheen kaksossisarusten ja heidän perheidensä kautta. Yli kuusisataa sivua keskittyneenä vain muutamien ihmisten kokemuksiin, tuo heidät hyvin lähelle.

Kirja kertoo rakkaudesta, mustasukkaisuudesta ja petoksesta. Kun epätoivoinen nuori nainen hakee katoliselta papilta apua miehen petettyä häntä, sanoo pappi: "Älä ajattele, että annat hänelle anteeksi. Ajattele että annat itsellesi onnen. Mitä aiot tehdä sillä kurjuudella, jonka olet itsellesi valinnut? Voiko sitä syödä?"

Läheisen kuolema saa päähenkilön miettimään: "Me emme ajattele kuolemaa milloinkaan omasta aloitteestamme. Me elämme kuten elämme, koska emme muista, että kuolemme. Mitä jos elämä onkin juuri sitä? Sitä että kieltää kuoleman?"

Paksu kirja, jota on vaikea jättää kädestään. Pieni pala ihmisen arkea keskellä Afrikan kuumuutta, kuivuutta ja sodan karuutta.