Tällä kertaa kuvittelin lukeneeni, mutta en sitten kuitenkaan ollut lukenut tätä sarjaa. Sekoitin mielessäni Pohjanmaa-sarjaan.

Toki muistan kirkkohistoriasta Ulstadiuksen ja Schaeferin tempaukset, mutta Eerikin pojat  joukkoineen olivat kyllä uusi tuttavuus. Käsittääkseni Antti Tuuri on tutkinut omaa sukutaustaansa, koska sarjan nimi on Äitini suku.

Sarjan ensimmäiset kolme teosta "Eerikin pojat", "Ullan kirja" ja "Muukalaisia" kertovat 1700-luvun alun suomalaisista yltiöpietisteistä, jotka eivät hyväksyneet mielestään maallistunutta ja poispoikennutta kirkkolaitosta, vaan omia Raamatun käännöksiä tehden etsivät sisäistä hengen valoa. Puhdasoppisuuden aikana moinen usko oli vaarallista harhaoppia ja veljekset kannattajineen karkoitettiin Suomesta.

Kirjojen päähenkilöksi ja kertojaksi nousee nuori piikatyttö Ulla, joka äitinsä kanssa lähtee mukaan tälle varsin merkilliselle ja surulliselle vaellukselle etsimään luvattua maata. Välillä kävellään talvipakkasessa loputtoman pitkiä taipaleita, soudetaan ja purjehditaan. Väkeä lähtee puolensataa henkeä ja välillä on joukkoa satakuntakin. Viivytään Tukholmassa, yritetään Tanskaan, lopulta asetutaan Hollantiin mennoniittojen turviin, mutta sieltäkin joudutaan lähtemään. Saksa, ihme kyllä, suvaitsee pietistejä aikansa. Hernnhutilaiset ottaisivat heidät mielellään yhteyteensä, mutta se ei pietisteille kelpaa ollenkaan. Matka jatkuu.

Pidän Tuurin tyylistä. Teksti on hyvin selkeää. Lauseet lyhyitä kuin piikatytön kynästä. Ulla osasi nimittäin hyvin lukea ja kirjoittaa. Hän oli rippikoulunsa käynyt. Näennäisen yksinkertainen teksti kätkee sarkastista huumoria runsain mitoin. Nauroin ihan ääneen lukiessani.

Aina tällainen teos panee miettimään, millaiset ihmiset ja miksi, haluavat uskoa olevansa ainoita oikeassa olevia. Miten karismaattisia heidän täytyykään olla, että he saavat kannattajia, jotka jättävät kirjaimellisesti kaiken ja lähtevät mukaan loputtomalle, miltei epätoivoiselle toivioretkelle.

Hieno kuvaus Suomen historian sivuraiteilta.