Luettuani Karin Ehrnroothin hienon muistelman isästään, innostuin lainaamaan myös tämän, Irja Wendisch: "Me sotilaiden lapset". Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän on aiemmin kirjoittanut muitakin sotaan liittyviä tutkielmia.

Tässä kirjassa Wendisch kuvaa lapsuutensa rankkoja traumoja, kun isä 3-4 kertaa vuodessa jätti suuren perheensä oman onnensa nojaan ja lähti viikkojen juopporeissuille sotakavereidensa kanssa. Vasta aikuisena hän on tajunnut, että näin tekivät monet muutkin sodan henkisesti tai fyysisesti rampauttamat isät.

Kirjassa kerrotaan aina välillä sodanjälkeisiä lasten ja perheiden raskaita kokemuksia ja välillä on jonkinlaista tietotekstiä selvittämässä isien käytöstä nykyisen tutkimuksen valossa. Ennenhän ei esim postraumaattisesta reaktiosta ollut kukaan kuullutkaan.

Kirja ei oikein koskettanut minua. Ehkä se johtuu siitä, että en löytänyt isääni kirjan isien joukosta. Kyllä minun isänikin oli sodan haavoittama monella tapaa, mutta hän ei koskaan juonut, ei edes kahvia, eikä myöskään tupakoinut. Hän ei koskaan puhunut sodasta. Jos mieporukassa joku alkoi sodasta puhua. Vetäytyi isäni sivummalle. Hän kätki kaiken sisälleen ja eli hiljaisen ja oikeudenmukaisen, pitkän elämän, pitäen hyvää huolta perheestään. Tiedän että vielä vahana miehenä han painajaisunissa palasi sotakokemuksiinsa. Äiti kertoi isän yöllä huutaneen ääneen kauhujaan.

Minä oikeastaan tajusinkin vasta muutamia vuosia sitten, miten pian sodan jälkeen olen syntynyt.

Tyttäreni sanoi minulle kerran, että vielä heidän sukupolvensakin on  tietyssä mielessä sodan lapsia. Niin varmasti onkin joissain asioissa, mutta toisaalta, harvoin on Suomessa koettu näin pitkää rauhanaikaa. Enemmän sodat riehuvat kotiemme televisioista lasten silmiin.