Carlos Ruiz - Zafonin 650-sivuinen järkäle "Tuulen varjo" on odotellut aika monta vuotta lukemistani. Nyt riitti pimeitä, kalseita iltoja tulen äärellä. Juuri sopivia tuollaiselle kirjalle.

Kirja pyrkii antamaan jokaiselle jotain. Se on melkoinen dekkari tai trilleri, se on rakkausromaani. Siinä on lapsi, nuoria ihmisiä, vanhuksia. Se kertoo kirjoista ja kirjoittamisesta.

Kirjan juoni on vetävä. Minä jäin koukkuun heti. Luku luvun jälkeen paljastuu uusia vieheitä ja koukkuja. Toisaalta juonta vietiin eteenpäin pitkillä sepustuksilla, jotka olivat olevinaan postuumeja kirjeitä. En oikein pitänyt niistä.

"Kirja on peili, josta voimme nähdä vain sen, mitä meillä on sisällämme." Tämä kirjasta lainattu lause on kyllä ihan totta. Ja tässä kirjassa minä en lopultakaan  "nähnyt" mitään. Kirja oli viehko lukuromaani, joka tempaisi mukaansa, mutta kirja ei puhutellut minua missään vaiheessa. Se ei jää muistoihini minään elämää suurempana kokemuksena.

Kuitenkin, mainiota luettavaa pitkiksi pimeiksi syysilloiksi.